keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Osa minua

Lapsettomuus...se mörkö, joka alkoi minua pelottelemaan seitsemän vuotta sitten. Vaikka tiesin tuon mörön olemassaolosta ja mahdollisuudesta sen olevan osa elämääni, en silloin ajatellut että siitä tulisi osa minua. Niin kuitenkin kävi, minusta tuli lapseton....ei vapaaehtoisesti, eikä ilman taistelua. 

Jotenkin en olisi uskonut tähän päivään ja hetkeen päätyväni, vaikka alusta saakka pelkäsin ja epäilin tähän tilanteeseen meidän taipaleemme päätyvän. Alkuun pelko oli pienenä äänenä päässä ja loppuvaiheessa se oli se kirkuva ääni, joka painoi minua alemmas...murtaen itsetuntoni ja minuuteni. 

Vuosi vuodelta muutuin eristäytyneemmäksi, sisäänpäin kääntyneeksi ja itseäni epäileväksi. Kuka minä olen, jos en tuohon niin luonnolliseen naiseuteen kuuluvaan asiaan pysty? Pystynkö sitten mihinkään muuhunkaan? Onko minusta mihinkään, kun en noin "luonnolliseen" asiaan pysty? 

Pala palalta hajosin, muutuin varjoksi siitä ihmisestä joka olin...olin varjo itsestäni. Olin yksinäinen..niin helvetin yksinäinen. Sillä kelle pystyy kertomaan miltä tuntuu, kun oma kroppa pettää? Maailma oli tosi musta, inhottava ja surullinen paikka....biiseistä en kuullut kuin surua, enkä nähnyt tietä ulos. Olin oman elämäni vanki...inhosin omaa kroppaani, inhosin itseäni ja inhosin sitä että eväsin mieheltäni mahdollisuuden lapseen. Elämäni pyöri kalenteriseksin, hormonien ja punktioiden ympärillä...PakkoPAkkoPAKkoPAKKoPAKKO! Jossain vaiheessa tajusin itsekin etten enää tiedä mitä edes haluan...mutta on PAKKO! 

Samaan aikaan minun piti opiskella, olla skarppina ja pärjätä koulussa...ja siitä tulikin jonkinasteinen pakkomielle. Piti saada parhaat arvosanat, piti olla huippu, piti vetää itsensä niin äärirajoille että tunsi elävänsä muullekin kuin lapsiprojektille. Opiskelin, tein töitä ja tein opinnäytetyötäni. Tuli vegaanikautta, tuli gluteenitonta kautta, hillitöntä treenausta ja opiskelua...opiskelua...opiskelua, rajoitin elämääni...rankaisin kroppaani...testasin rajojani. Missä tulisi se raja, etten enää jaksa? Sitä ei tullut...ihme kyllä. 

Jollain ihmeenkeinolla minä selvisin...ja selvisin hengissä, järjissäni ja avioliittomme selvisi tästä kaikesta. Kouluni lähestyi loppua, viimeinen hoito alkoi...silloin mietin etten enää halua, en jaksa en kestä. Jostain syystä kuitenkin vielä yritettiin, sekoilua hoitosuunnitelmassa, sekoilua lääkkeissä...epäilyä hoitavaa tahoa kohtaan. Silti eteenpäin mentiin ja vihdoin tuli se päivä, hoidot päättyivät. Ei niinkuin toivottiin, vaan niinkuin pelättiin...me jäisimme lapsettomiksi. Mitä nyt???

Itkin itkuni, surin suruani...vähitellen hetki hetkeltä ja pala palalta kasasin itseäni. Etsin itsestäni sitä ihmistä, joka olin silloin monta vuotta sitten. Eihän siitä ihmisestä ollut enää kuin varjo...en voinut enää palata siihen, mitä olin. En voinut enää olla se huoleton tyttö, joka olin. Olin ollut liian syvällä, liian kauan...Minusta oli tullut vahvempi, kaiken tuon paskan ansiosta olin vahvempi...olin saavuttanut tavoitteeni ja valmistuin hyvin arvosanoin ja lopulta sain töitä, joista nautin. Suhteemme vahvistui...ja samalla haurastui. Vaikka tavallaan tiedän ettei mieheni minua jätä lapsettomuuden takia, niin samalla mietin onko minun oikein evätä häneltä oma lapsi...ja pelkään, että joku päivä hän tajuaakin että on hukannut osan elämästään minun kanssani. Heikoilla jäillä mennään, vaikka vahvoja ollaan...

Mitä sitten nyt, lapsettomuus on osa minua...sen vuoksi olen tällainen ihminen kuin nykyään olen. Viimeisten vuosien aikana olen kasvanut ihmisenä enemmän kuin olisin halunnut. Minusta olisi ihana hetki olla ilman tätä "leimaa", siksi en enää jaksa pahemmin selitellä miksei meillä ole lapsia. En halua enää olla "se lapseton" jota surkutellaan, mieluummin olen vain lapseton, josta mietitään onko se tahallista vai tahatonta. Lapsettomuus on jättänyt isot arvet minuun ja meihin, mutta täällä me edelleen ollaan yhdessä ja katsellaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Meille se ei ollut punainen tupa ja kaksi kaunista lasta pihalla...meidän tulevaisuuden suunnitelmat on täysin auki, mennään päivä kerrallaan ja eletään elämäämme näin.

Lapsettomuudesta tuli osa minua...onneksi se osa kuitenkin koko ajan pienempi osa minua ja minuutta. Minä olen paljon muutakin ja minä olen vahva...niin helvetin vahva (sillä eihän kellekään heikolle tällaista paskaa kannettavaksi annettaisi?)

5 kommenttia:

  1. <3 olen sanaton <3 "vainelämää" sai uuden merkityksen.

    VastaaPoista
  2. kiitos, että kirjoitit ajatukseni. Minä olen jäänyt tuohon suruun. Kaikkien suorittamisten jälkeen jäädyin tähän. Seison paikallani kauhusta kankeana, enkä tiedä yhtään mihin suuntaan lähtisin.
    Kirjoitathan jatkossakin tunteistasi, käyn niitä lukemassa vaikka en ole viimeaikoina löytänyt voimallisia sanoja kommentoida. Tai mitään sanoja. Kuten sanoin, jumissa. Mutta olet niin ajatuksissani, kuin blogisielunsisko vain ikinä voi olla <3

    VastaaPoista
  3. Haluan kirjoittaa tarinani. Ihan vain siksi että et ainakaan syytäisi vain itseäsi ..vaikka tästä tuskin muuten on lohtua. .
    Me on yritetty lasta 8v. Alkuun normaalisti ja sitten hoidoilla koska todetiin ettei mulla juuri ole munasoluja. Punktiossa saimme aina vain muutaman mutta sitten käteen jäi ehkä yksi monitumainen. Syytin suoraan itseni, olihan miehen simpat ok kaikissa mahdollisissa testeissä. Menimme lahjasoluhoitoon. Lyhyesti sanottuna olemme olleet 4 eri hoidossa kolmella eri lahjoittajalla. Aina sama tulos. Soluja tulee ihan hyvin, n.10, mutta lopulta viimestään 4pv iässä lähes kaikki kuolee. Käteen jää 1-2 eikä kovin hyvälaatuista . Lääkäri sanoi että tämä tukisi sitä hypoteesiä, että simpoissa on sittenkin "jotain" piilevää vikaa vaikka labrassa kaikki on ok. Eli tahdon vaan sanoa, että aina lahjasolut ei oo auvoinen tie, meille tää oli raskas tie emmekä enää hoitoja jatka. Mut siis aina syy ei ole naisessa vaikka se sille väkisinkin usein näyttää. Toki myönnän että olen viallinen , tottakai, siitä itsesyytöksestä en pääse koskaan eroon, mutta en pelkästään.
    Eli vaikka nyt tuntuu sille niin muista että syy voi olla myös osin miehessä, kuun asennossa, maan kiertokulussa tai missä ikinä. Ei aina vain sinussa. Halaus ja paljon voimia <3

    VastaaPoista
  4. Kiitos, kun jaoit näitä ajatuksia. Näitä juttuja myös minä pelkään. Voimia! <3

    VastaaPoista
  5. Niin samanlaisia ajatuksia toistuu omassa mielessä, vaikkakin meillä vielä viimeinen hoito on kesken. Kuinka sitä voi tunteakkaan itsensä niin arvottomaksi, vaikka itse ei asialle lopulta voi yhtikäs mitään. Ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan tällaisia tunnemyrskyjä, mut joillekin se sitten osuu kohdalle.
    Toivon teille molemmille kaikkea hyvää ja pitäkää toisistanne huolta!

    VastaaPoista