Osa minua

Lapsettomuus...se mörkö, joka alkoi minua pelottelemaan seitsemän vuotta sitten. Vaikka tiesin tuon mörön olemassaolosta ja mahdollisuudesta sen olevan osa elämääni, en silloin ajatellut että siitä tulisi osa minua. Niin kuitenkin kävi, minusta tuli lapseton....ei vapaaehtoisesti, eikä ilman taistelua. 

Jotenkin en olisi uskonut tähän päivään ja hetkeen päätyväni, vaikka alusta saakka pelkäsin ja epäilin tähän tilanteeseen meidän taipaleemme päätyvän. Alkuun pelko oli pienenä äänenä päässä ja loppuvaiheessa se oli se kirkuva ääni, joka painoi minua alemmas...murtaen itsetuntoni ja minuuteni. 

Vuosi vuodelta muutuin eristäytyneemmäksi, sisäänpäin kääntyneeksi ja itseäni epäileväksi. Kuka minä olen, jos en tuohon niin luonnolliseen naiseuteen kuuluvaan asiaan pysty? Pystynkö sitten mihinkään muuhunkaan? Onko minusta mihinkään, kun en noin "luonnolliseen" asiaan pysty? 

Pala palalta hajosin, muutuin varjoksi siitä ihmisestä joka olin...olin varjo itsestäni. Olin yksinäinen..niin helvetin yksinäinen. Sillä kelle pystyy kertomaan miltä tuntuu, kun oma kroppa pettää? Maailma oli tosi musta, inhottava ja surullinen paikka....biiseistä en kuullut kuin surua, enkä nähnyt tietä ulos. Olin oman elämäni vanki...inhosin omaa kroppaani, inhosin itseäni ja inhosin sitä että eväsin mieheltäni mahdollisuuden lapseen. Elämäni pyöri kalenteriseksin, hormonien ja punktioiden ympärillä...PakkoPAkkoPAKkoPAKKoPAKKO! Jossain vaiheessa tajusin itsekin etten enää tiedä mitä edes haluan...mutta on PAKKO! 

Samaan aikaan minun piti opiskella, olla skarppina ja pärjätä koulussa...ja siitä tulikin jonkinasteinen pakkomielle. Piti saada parhaat arvosanat, piti olla huippu, piti vetää itsensä niin äärirajoille että tunsi elävänsä muullekin kuin lapsiprojektille. Opiskelin, tein töitä ja tein opinnäytetyötäni. Tuli vegaanikautta, tuli gluteenitonta kautta, hillitöntä treenausta ja opiskelua...opiskelua...opiskelua, rajoitin elämääni...rankaisin kroppaani...testasin rajojani. Missä tulisi se raja, etten enää jaksa? Sitä ei tullut...ihme kyllä. 

Jollain ihmeenkeinolla minä selvisin...ja selvisin hengissä, järjissäni ja avioliittomme selvisi tästä kaikesta. Kouluni lähestyi loppua, viimeinen hoito alkoi...silloin mietin etten enää halua, en jaksa en kestä. Jostain syystä kuitenkin vielä yritettiin, sekoilua hoitosuunnitelmassa, sekoilua lääkkeissä...epäilyä hoitavaa tahoa kohtaan. Silti eteenpäin mentiin ja vihdoin tuli se päivä, hoidot päättyivät. Ei niinkuin toivottiin, vaan niinkuin pelättiin...me jäisimme lapsettomiksi. Mitä nyt???

Itkin itkuni, surin suruani...vähitellen hetki hetkeltä ja pala palalta kasasin itseäni. Etsin itsestäni sitä ihmistä, joka olin silloin monta vuotta sitten. Eihän siitä ihmisestä ollut enää kuin varjo...en voinut enää palata siihen, mitä olin. En voinut enää olla se huoleton tyttö, joka olin. Olin ollut liian syvällä, liian kauan...Minusta oli tullut vahvempi, kaiken tuon paskan ansiosta olin vahvempi...olin saavuttanut tavoitteeni ja valmistuin hyvin arvosanoin ja lopulta sain töitä, joista nautin. Suhteemme vahvistui...ja samalla haurastui. Vaikka tavallaan tiedän ettei mieheni minua jätä lapsettomuuden takia, niin samalla mietin onko minun oikein evätä häneltä oma lapsi...ja pelkään, että joku päivä hän tajuaakin että on hukannut osan elämästään minun kanssani. Heikoilla jäillä mennään, vaikka vahvoja ollaan...

Mitä sitten nyt, lapsettomuus on osa minua...sen vuoksi olen tällainen ihminen kuin nykyään olen. Viimeisten vuosien aikana olen kasvanut ihmisenä enemmän kuin olisin halunnut. Minusta olisi ihana hetki olla ilman tätä "leimaa", siksi en enää jaksa pahemmin selitellä miksei meillä ole lapsia. En halua enää olla "se lapseton" jota surkutellaan, mieluummin olen vain lapseton, josta mietitään onko se tahallista vai tahatonta. Lapsettomuus on jättänyt isot arvet minuun ja meihin, mutta täällä me edelleen ollaan yhdessä ja katsellaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Meille se ei ollut punainen tupa ja kaksi kaunista lasta pihalla...meidän tulevaisuuden suunnitelmat on täysin auki, mennään päivä kerrallaan ja eletään elämäämme näin.

Lapsettomuudesta tuli osa minua...onneksi se osa kuitenkin koko ajan pienempi osa minua ja minuutta. Minä olen paljon muutakin ja minä olen vahva...niin helvetin vahva (sillä eihän kellekään heikolle tällaista paskaa kannettavaksi annettaisi?)

Mun elämä...milloin siitä tuli näin...kiireinen ja ihana

Yllättäen mä nykyään oon hirveen kiireinen...on kouluhommia...on harrastushommia...on tukiperhehommia...ja tietysti miestä ja kavereita pitää huomioida.

Meidänhän piti keväällä käydä valmennuksessa, no syistä jos toisista jouduimme kevään valmennuksen perumaan ja nyt syksyllä siis olisi  tukiperhevalmennus edesssä. Me tätä asiaa pohdittiin jo ennen hoitojen päättymistä, mutta päädyttiin tähän lähteä kun hoidot loppuivat...ja nyt kun opinnot on loppusuoralla ja näyttäisi, että vuodenvaihteessa vihdoin saamme isomman asunnon ja muutenkin elämä alkaa löytää uomansa. Niin nyt meillä olisi aikaa ja voimia panostaa kunnolla tukiperheenä olemiseen.

Sitten kouluhommia. Mä rakastan mun harjoittelupaikkaa, ootan joka vuoron jälkeen innoissani seuraavaa ja sitä mitä kaikkea pääsen oppimaan. Toivon kovasti että tuolta tarjoavat töitä harkan jälkeen, sillä tiedän että siinä olisi työ jossa voisin oikeasti olla hyvä ja pääsisin kehittymään koko ajan. Muut luokalla valittaa miten paljon työtä viimeinen lukukausi teettää, mä teen innolla tehtävät koska ne liittyy tohon harjoitteluun ja mitä enemmän noihin tehtäviin panostan, sitä enemmän opin tuosta osastosta.

Harjoittelu ja noi viimeset kurssit vie aikapitkälle mun ajan, kotona miehen kanssa mennään ristiin lähes joka päivä...mä teen aamuja niin muru on illassa ja toisinpäin. Ollaanpa kyl opittu ottamaan ilo irti kun ollaan yhdessä vapaalla. Ne on niitä hetkiä kun istutaan yhdessä sohvalla ja kerrotaan päivän parhaat hetket harjoitteluista, kuunneellaan toistemme kertomuksia ja katsellaan hömppäleffoja. Vapaapäivinä sitten on niitä yhteisiä lenkkejä, leffoja, löysäilyä keskenään ja ravintolailtoja kavereiden kanssa tai kahdestaan.

Eli asiat edelleen loksahtelee oikeisiin lokeroihin, kuten aina sanotaan "asiat menee niinkuin niiden kuuluukin" niin ehkä mun piti päätyä tähän pisteeseen juuri tässä tilanteessa, niin osaan kunnolla nauttia tästä hetkestä ja tästä elämästä. Ja vaikka joskus aikoinaan vannoin ja kirosin ettei lapsettomuus voi minua vahvistaa tai kasvattaa, niin pirulainen se teki niin. Uskon että olen nykyään vahvempi kuin vuosia sitten, uskon että pystyn mihin vaan eikä minua niin helpolla nujerreta. Mä oon mönkiny aika syvällä suossa ja päässy sieltä ylös tähän pisteeseen, niin jatkossakin tiedän että kyllä mä vaan voin sieltä suosta nousta...olin sitten miten syvällä tahansa.

Eli kaikille teille lapsettomuuden kanssa tappeleville haluan sanoa, se vahvistaa teitä, se kasvattaa teitä...ja uskokaa tai älkää, siitä selviää. Aikaa se vie ja vaatii helvetisti kyyneleitä ja raivoa, mutta kyllä siitä selviää...ja joku päivä sitä on taas onnellinen.