Blogin kohtalosta...taas kerran...ja sekavaa settiä

Tätähän minä pohdin säännöllisin väliajoin, hoitojen loputtua...mitä tehdä blogille, joka on lapsettomuusblogi kun ei enää toivoa ole? Mistä kirjoitan ja onko tämä enää oikea paikka kirjoittaa? Paljonhan noita ajatuksia lapsettomuuteen liittyen edelleen on...mutta välillä mietin että voisihan sitä muustakin kirjoittaa. Mun elämä on niin paljon muutakin, enkä haluis aina vaan tota lapsettomuusshitiä käydä läpi.

Mutta onko tämä oikea paikka kirjoittaa sitä muutakin elämää...niin paljon henkilökohtaista olen tänne syytänyt, en tiedä mitä voin muusta maailmastani kirjoittaa ja samalla säilyttää anonymiteettini, vaikka onhan täällä tiettyjä juttuja joista mut kyllä tunnistaa jo nykyäänkin, jos on tunnistaakseen. Vai onko tämä blogi vain sitä lapsettomuutta varten, paikka jonne oksentaa kaiken paskan mitä se on tuonut tullessaan?

Tällä hetkellä en tiedä mihin meidän tiemme tällä saralla vie. En tiedä onko minulla kiinnostusta lähteä enää minkäänmoisiin hoitoihin ja onko niissä enää mitään järkeäkään...olen kuitenkin jo tilanteen hyväksynyt niin miksi lähteä siihen pyöritykseen uudestaan?

Eli ketä tämä blogi nykyisellään palvelee....toisaalta mietin tuoko tarinani toivoa kenellekään? Ei ainakaan niille, jotka etsivät miten onnistumisia tapahtuu...mutta ehkä niille joille hoidot eivät tuota tulosta ja etsivät kokemuksia ja tarinoita siitä selviämiseen. Ehkä tarinani auttaa niitä...antaa toivoa siitä että lapsettomuudestakin voi selvitä järjissään kohti tulevaa, vaikkei tarinalla olisikaan sitä onnellisinta toivottua loppua.

Ja lopuksi...kun on viettänyt aikaa "asemalla" vuosikaudet, elämisen jatkaminen on yllättävän vaikeaa...on vaikeaa katsoa seuraamiaan blogeja ja huomata että muut ovat päässeet sinne minne minäkin halusin, kun samalla itse olen päätynyt ihan toiseen suuntaan. Kuukausi toisensa jälkeen poistan onnistuneita, koska en edelleenkään kestä lukea miten niin ja niin mones siirto onnistui,...tai muutenkaan raskautuneita. Eihän ne minulta ole pois, mutta kyllä se vaan kirpaisee ja syvältä..sillä meillähän kaiken pitäisi olla hyvin (jos sitä endoa ei huomioida, ja ei kai sitä voi huomioida kun ei polikaan loppujen lopuksi huomioinut?) eikä mikään toiminut.

Mutta ennenkuin taas alan kiukutella, pitää palata siihen mikä on hyvää mun elämässä...matka, pian tuleva haaveloma miehen kanssa kaksin. Ihanaan Italiaan pääsemme nauttimaan herkuista, tunnelmasta ja viinistä...ja kyllä minä meinaan nauttiakin, niinkuin lapseton pari voi nauttia...pitkistä illoista, rauhallisista aamuista ja retkistä, joille ei kiljuvia ipanoita kaivata. Sillä minä haluan nauttia, en surra ja kitua.

Ai niin olenko täällä muistanut hehkuttaa, lupaavasti näyttää siltä että pääsemme vuoden vaihteessa vihdoin muuttamaan haaveilemaani rivari kolmioon...ja ei se kolmas huone ei tule olemaan lastenhuone, siitä tulee mun oma "kuntosali"/vierashuone/työhuone...huone, jossa voin nauttia omasta rauhasta tai huudattaa stereoita ja rääkätä kroppaa.