Kuukauden vaihtuessa kuulumisia

Yritän taas vähän aktivoitua kirjoittamaan, kuten varmaan on jo selväksi käynyt ei mulla oikein enää lapsettomuuteen oo sanomista...tai no se ettei siihen kuole, ei elämä lopu vaikka hoidot päättyisi tuloksettomana. Siksi kai olenkin jatkanut kirjoittamista, kertoa miltä elämä tuntuu kaiken jälkeen...sitten kun kaikki on ohi ja on päädytty elämään kaksin. Jospa joku tästä toivoa ja helpostusta saisi.

Mutta sitten asiaan...mitä blogiin tulee. Tiistaina menen tekemään sopimuksen kuntosalille...eli jonkun verran nyt sitten kirjoittelen myös tuosta treenauksesta ja painonpudotuksesta, ruokavalion tiukennan nyt kunnolla ja kyllähän tässä on hyvin kroppa lössähätänyt joten treenii treenii. Pikkusen olen myös ruvennut (hullu kun olen) pyörittämään päässä ajatusta jatko-opinnoista...puoli vuottahan tässä ehdin olla työelämässä ja mietin jo opintojen jatkamista :)

Matkakuume kasvaa matkan lähestyessä...enää kaksi kuukautta ja olen nauttimassa nähtävyyksistä ja kulttuurista toisessa maassa. Päätimme myös että syksyn matkan käymme jossain aurinkoisessa ja lämpimässä...luultavasti uudestaan italiaan menemme...sillä se maa on kyllä sydämemme vienyt ja siellä on ihanan lämmintä ja aurinkoista vielä loka-marraskuulla.

Töiden suhteen ensi viikolla kuviot selviävät...toivottavasti, minullahan siis on nykyisessä työssä sopimus kesän alkuun ja olenkin nyt kesätöitä ja sijaisuuksia hakenut. Vaikka tykkään nykyisestä työstäni ja päivätyöstä, niin olen ruvennut kaipaamaan osastotöitä ja vuorotyötä lisineen...ja toisaalta nykyisessä työssäni en pääse tarpeeksi ihmisten kanssa tekemisiin, liikaa puheluita ja asioiden järjestelyä toimistolla...No katsellaan minne seuraavaksi päädyn.

Tämmöstä tänne, yritän myöhemmin vähän syväluotaavamman kirjoituksen kirjoitella...

Vertaistuesta ja terapiasta

Minulta on aina välillä kyselty vertaistuesta, millaista vertaistukea olen saanut, miten olen vertaistuen kokenut...

Lapsettomuuden alkutaipaleella mun vertaistukena toimi tämä blogi. Pidempään kun olimme hoidoissa olleet kävin simpukan vertaistukiryhmässä. Alkuun ryhmästä oli apua ja tukea, mutta vähitellen muiden raskautuessa aloin kokemaan itseni sielläkin ulkopuoliseksi...tai oikeastaan vähitellen ainoaksi, sillä kaikki muut ryhmän jäsenet olivat vaihtuneet. En siis siellä vuotta pidempään jaksanut käydä...oikeasti turhautti kun itse oltiin punktioissa ja yhden alkion varassa joka hoito, kun muut puhuivat miten vaikeaa on clomikierroissa pettyä tai miten vähän joku oli saanut ensimmäisestä hoidostaan alkioita (10alkiota). Näistä viimeisistä tapaamisista jäi vaan sellainen olo, että olen täysin kaamea lapseton kun en pystynyt muille vertaistukea antamaan...miten mä voisin tukea antaa niille. joilla on asiat "paremmin" kuin meillä. Oikeasti tuli sellainen olo että olen täysi paska ihminen kun olen katkera ja kateellinen niille, jotka onnistuvat helpommin, niille joilla asiat sujuu nopeammin tai paremmin.... No se sit oli siinä, jätin ryhmän enkä oo kyllä takaisin kaivannut.

Endometrioosin myötä liityin endometrioosiyhdistykseen ja olen paikallisessa vertaistukiryhmässä käynyt, siellä taas olen kokenut saavani vertaistukea ja olen tykännyt käydä tapaamisissa, aina kun siihen on ollut mahdollisuus töiden, opintojen ja muun elämän ohella. Tämä ehkä johtuu siitä, että enemmän on yhteistä näiden naisten kanssa...

Kuulun myös facebookissa simpukan ja endometrioosiyhdistyksen-ryhmiin. Jokseenkin en edelleenkään koe simpukan ryhmää itselle hyvänä (sieltä kummunneesta lapsettomuusblogiryhmästä tykkään kyllä). En tiedä mikä noissa lapsettomuusryhmissä mulla mättää, ei edes se raskautuminen nykyään ole sellainen kynnys mulle kuin joskus oli...jotenkin en vaan koe niistä saavani sellaista vertaistukea kun tarvitsen...tai luulen tarvitsevani.

Yllättävin vertaiskokemus tuli aikoinaan apteekissa lääkkeitä ostaessani. Taisi olla viimeiseen hoitoon. Apteekkari ylllättäen kysyi monesko hoito menossa? ja siinäpä sitten hetken keskustelimme hoidoista, millaisia olemme käyneet läpi ja miten ajattelen tulevasta, jos hoito onnistuu tai ei onnistu. Omituinen, mutta niin hirveän helpottava hetki kertoa tuntemattomalle, mutta samalla niin tutulle ihmiselle tilanteesta...tämän jälkeen sitten osasinkin avautua ystävilleni ja perheelleni tilanteesta enemmän.

Näiden vertaistukien lisäksi, olen käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti terapoimassa itseäni ammattilaisen luona. Varsinkin viimeisen hoidon jälkeen kävin, käytiin läpi hyvät ja pahat tilanteesta. Keksittiin keinoja, millä selviän ylös sieltä montusta minne olin hoitojen myötä uponnut ja pääsen tähän, missä nyt olen. Ehkä nämä minun keinoni eivät sovi kaikille, mutta minulle paras keino selvitä tähän hetkeen ja pois sieltä surusta oli keskittyä siihen kaikkeen mitä nyt voin tehdä. Olemme myös läpikäyneet niitä mun ristiriitaisiakin tunteita lapsista, sitä haluanko (ja miten paljon halusin) oikeasti lasta...

Nythän me olemme eläneet lähes vuoden hoidoitta, kaksin ja nauttineet siitä. Emme ole kertaakaan edes miettineet, että lähdetäänkö jatkamaan lahjasoluilla tai muutenkaan...ja tämä on kyllä omalta kohdalta vahvistanut päätöstä, ettemme enää lähde hoitoihin...kyllä tästä elämästä pitää nauttiakin, enkä oikeasti enää halua siihen rumbaan ja suohon takaisin. Mä oon sieltä tapellu itteni ylös, enkä kyllä takaisin lähde.  Huomenna olis polille aika, kysta on oikkuillut joten saa nähdä mitä tapahtuu...mut huomenna siitä enempi.

Blogin kohtalosta...taas kerran...ja sekavaa settiä

Tätähän minä pohdin säännöllisin väliajoin, hoitojen loputtua...mitä tehdä blogille, joka on lapsettomuusblogi kun ei enää toivoa ole? Mistä kirjoitan ja onko tämä enää oikea paikka kirjoittaa? Paljonhan noita ajatuksia lapsettomuuteen liittyen edelleen on...mutta välillä mietin että voisihan sitä muustakin kirjoittaa. Mun elämä on niin paljon muutakin, enkä haluis aina vaan tota lapsettomuusshitiä käydä läpi.

Mutta onko tämä oikea paikka kirjoittaa sitä muutakin elämää...niin paljon henkilökohtaista olen tänne syytänyt, en tiedä mitä voin muusta maailmastani kirjoittaa ja samalla säilyttää anonymiteettini, vaikka onhan täällä tiettyjä juttuja joista mut kyllä tunnistaa jo nykyäänkin, jos on tunnistaakseen. Vai onko tämä blogi vain sitä lapsettomuutta varten, paikka jonne oksentaa kaiken paskan mitä se on tuonut tullessaan?

Tällä hetkellä en tiedä mihin meidän tiemme tällä saralla vie. En tiedä onko minulla kiinnostusta lähteä enää minkäänmoisiin hoitoihin ja onko niissä enää mitään järkeäkään...olen kuitenkin jo tilanteen hyväksynyt niin miksi lähteä siihen pyöritykseen uudestaan?

Eli ketä tämä blogi nykyisellään palvelee....toisaalta mietin tuoko tarinani toivoa kenellekään? Ei ainakaan niille, jotka etsivät miten onnistumisia tapahtuu...mutta ehkä niille joille hoidot eivät tuota tulosta ja etsivät kokemuksia ja tarinoita siitä selviämiseen. Ehkä tarinani auttaa niitä...antaa toivoa siitä että lapsettomuudestakin voi selvitä järjissään kohti tulevaa, vaikkei tarinalla olisikaan sitä onnellisinta toivottua loppua.

Ja lopuksi...kun on viettänyt aikaa "asemalla" vuosikaudet, elämisen jatkaminen on yllättävän vaikeaa...on vaikeaa katsoa seuraamiaan blogeja ja huomata että muut ovat päässeet sinne minne minäkin halusin, kun samalla itse olen päätynyt ihan toiseen suuntaan. Kuukausi toisensa jälkeen poistan onnistuneita, koska en edelleenkään kestä lukea miten niin ja niin mones siirto onnistui,...tai muutenkaan raskautuneita. Eihän ne minulta ole pois, mutta kyllä se vaan kirpaisee ja syvältä..sillä meillähän kaiken pitäisi olla hyvin (jos sitä endoa ei huomioida, ja ei kai sitä voi huomioida kun ei polikaan loppujen lopuksi huomioinut?) eikä mikään toiminut.

Mutta ennenkuin taas alan kiukutella, pitää palata siihen mikä on hyvää mun elämässä...matka, pian tuleva haaveloma miehen kanssa kaksin. Ihanaan Italiaan pääsemme nauttimaan herkuista, tunnelmasta ja viinistä...ja kyllä minä meinaan nauttiakin, niinkuin lapseton pari voi nauttia...pitkistä illoista, rauhallisista aamuista ja retkistä, joille ei kiljuvia ipanoita kaivata. Sillä minä haluan nauttia, en surra ja kitua.

Ai niin olenko täällä muistanut hehkuttaa, lupaavasti näyttää siltä että pääsemme vuoden vaihteessa vihdoin muuttamaan haaveilemaani rivari kolmioon...ja ei se kolmas huone ei tule olemaan lastenhuone, siitä tulee mun oma "kuntosali"/vierashuone/työhuone...huone, jossa voin nauttia omasta rauhasta tai huudattaa stereoita ja rääkätä kroppaa.

Vihdoinkin minä

Monista asioista johtuen olen viimepäivinä miettinyt mihin tästä jatkamme...En ole millään muotoa valmis lähtemään hoitoihin nyt, en koe että psyykkisesti jaksaisin sitä piinaa (ja helvettiä) mitä se neljä viikkoa on. Enkä osaa enää sanoa haluanko enää koskaan hoitoihin lähteä...lainasolut oikeastaan on ainut kokeilemisen arvoinen vaihtoehto, sillä emmä usko että mikään noita mun paskoja munasoluja parantaa tai sitä ettei meillä alkioita tule oikein millään.

En tiedä jaksaisinko enää toivoa ja kokeilla kaikenmoisia vippaskonsteja onnistumisen vuoksi...lisäksi tykkään elämästäni tällä hetkellä.

Minulla on uskomattoman kärsivällinen ja rakastava mies (mitä muuta voisi olla kun on kestänyt tän vuosien helvetin minun kanssa?), minulla on kaksi ihanaa koiraa ja ihanat läheiset, jotka tukevat ja rakastavat minua tapahtui mitä tahansa. Pitkästä aikaa näen tulevaisuudessa muutakin kuin synkkää mustaa aukkoa, näen työpaikan, näen muuton rivariin, näen matkailua ja laiskoja aamuja. Minun tulevaisuudessani on elämää, vaikkei meille lasta syntyisikään....tarvitseeko ihminen tämän enempää?

Tätä kirjoittaessani istun parvekkeella, nautin auringonpaisteesta koirieni kanssa (makaavat tuossa lattialla) ja nautin tästä hetkestä ja elämästäni...en tarvitse mitään muuta. Minä olen onnellinen. Minä olen vihdoin minä, en sama minä kuin ennen tätä taipaletta vaan vahvempi ja realistisempi, mutta kuitenkin minä. Minusta on tullut minä, joka osaan nauttia elämästäni tässä ja nyt, enkä kurkoita tulevaisuuteen.

Mutta samalla minusta on kadonnut se haaveilija, joka joskus olin...nykyään haaveeni ovat realistisempia, varmasti toteutettavissa olevia...en enää haaveile asioista, joihin en voi itse vaikuttaa...mutta haaveilen kuitenkin jotain, sekin on edistystä entiseen.

Tunteita ja tuntemuksia

Jännä välillä huomata miten moni meistä bloggaavista lapsettomista on raskautunut...samalla tunnen sen pienen surun piston sydämessäni, sen joka miettii "miksi emme me?" Sen piston, joka miettii "entä jos tulisinkin luomusti raskaaksi?"

Se pisto/ääni päässäni on se pieni osa, mikä minulla on enää jäljellä lapsenkaipuuta...pieni muisto lapsettomuudesta. Pieni, mutta kovaa huutava kaipuu. Samaan aikaan toinen ääni päässäni sanoo että näin sen pitikin mennä, näin minun elämäni kuuluu mennä.

Minulla on pitkästä aikaa tunne että olen siellä missä pitääkin...vaikken uskonut että se on elämä lapsettomana. Luulin että lapsi olisi se puuttuva palanen elämästäni. Luulin etten pystyisi elämään lapsettomana parina. Mutta luulo ei ole tiedon väärti...Minä pystyn elämään lapsettomana. Lapsi ei ole puuttuva palanen...sillä vaikka olen lapseton, olen eheämpi kuin vuosiin. Tänään minua ei riivi suru ja kipu, tänään minä nautin elämästäni sellaisena kuin se on...ja vihdoinkin minä elän!

Ja lopuksi...

This ain't a song for the brokenhearted
No silent prayer for the faith departed
And I ain't gonna be just a face in the crowd
You're gonna hear my voice when I shout it out loud

It's my life
It's now or never
I ain't gonna live forever
I just wanna live while I'm alive

(It's my life)
My heart is like an open highway
Like Frankie said, "I did it my way"
I just wanna live while I'm alive
It's my life

Tulevaisuuden haaveita...

Monta vuotta olen haaveillut omasta lapsesta...siitä haaveesta nyt on vaan luovuttava ja katsottava tulevaisuuteen muiden haaveiden myötä. Muisteltava niitä mistä haaveiltiin ennen tätä lähes kuuden vuoden koitosta, koitosta jonka aikana olen hukannut ja löytänyt itseni. Olen kasvanut ja tullut vahvemmaksi. Olen löytänyt itsestäni sellaisia voimavaroja joita en uskonut olevan olemassakaan. En ehkä olisi halunnut tätä kaikkea käydä läpi löytääkseni vahvuuden itsessäni, mutta tämä tie minulle annettiin kuljettavaksi ja sen olen nyt rämpinyt läpi...en vaan lopussa saanut sitä "palkintoa", mitä odotin vaan muuta...löysin uusia tai vanhat haaveeni.

Mä olen aina haaveillut matkailusta, siis haluan nähdä maailmaa...en rantalomailla vaan kulttuuria, uusia kaupunkeja ja elämyksiä. Mä toivon että vielä joskus työskentelen ulkomailla, ehkä jossainpäin eurooppaa ja sieltä käsin sit kävisin katselee muita euroopan kaupunkeja. Olen kertaalleen ollut opiskelijana vaihdossa 3kuukautta briteissä, olen asunut kesän jenkeissä ja viettänyt joulun ja uuden vuoden alankomaissa. Olen käynyt pakettimatkoilla ja matkannut omin keinoin...ja huomannut että matkailu omin keinoin on se "mun juttu".

On oikeesti kivaa kytätä lentojen hintojen kehitystä, etsiä juuri sille reissulle paras majoitus. Tsekkailla kohdemaan bussi- ja juna-aikatauluja...miettiä mikä olisi sillä kertaa meidän reissun kulkuneuvo. Ja sitten se fiilis, minkä saat kun pääset sinne kohteeseen...oli se sitten sateinen lontoo tai aurinkoinen pariisi (lontoossa olin talvella, pariisissa elokuussa...siitä johtuen noi säät, ei mulla mitään oletuksia siis ole) Se hetki, kun lentokone tulee kohteen ylle ja voit ikkunasta katsella miten pienet pisteet muuttuvat taloiksi ja autoiksi...ja se hetki kun astut ulos kentältä, haistat uuden maan tuoksut ja kuulet uuden maan äänet. Se on huikeeta...sitä mä haluan kokea lisää!

Meillähän nyt on buukattu matka italiaan, se muuttui lähes kahden viikon matkasta viikoksi, mutta kyllä siinäkin ehtii. Samalla kun odotamme kesän matkaa, suunnittelemme jo talvelle lomaa Keski-Eurooppaan...ehkä tänä vuonna vietämmekin joulua ihan toisenlaisissa maisemissa.

Eli minä haaveilen matkoista, uusista maista ja kokemuksista...ja näitä lähden toteuttamaan, sillä näihin haaveisiin voin vaikuttaa ja niitä voin toteuttaa. Pala palalta mä elän taas, vaikkakin erilaista elämää kuin luulin tässä vaiheessa eläväni. Mutta mä haaveilen taas ja se on hyvä....todella hyvä.

Kuulumisia

Tänään aloitin orgametril-kuurin, 1tabl./pv leikkaukseen saakka, jos meinaa tiputella läpi niin annostusta nostetaan 2tabl./pv eli elelen ilman kuukautisia leikkaukseen saakka. Jokseenkin hassu fiilis, et oliko noi juuri loppuneet vuodot mulle toistaiseksi viimeiset...helvetti miten hienoo!!! Ei mitään rättisulkeisia nyt hetkeen tarvii kokea.

Helmikuulla on suunnittelu(?)käynti polilla, hirvee kasa esitietolomakkeita täytettäväksi tuli postissa...ja harjoittelun takia tiedän, että noita ei pyydetä täyttelemään enneku on varmaa et leikkaus on tulossa (jeij)

Mitäs muuta...elämä kulkee omia ratojaan, odotan jo innolla kesällä tulevaa reissua, olen hakenut kesätöitä ja toivon että saisin sellaisen työn, jossa voisin syksyllä jatkaa...koulua kun minulla on oikeastaan vain syventävä harjoittelu. Miehen kanssa suunnitellaan jo uutta reissua talvelle, kun kumpikin valmistuu opinnoistaan loppuvuodesta niin ajattelimme juhlistaa sitä ulkomaan matkalla...sillä eikös ne lapsettomat parit reissaa niin maan pirusti ;)

Meillä siis suunnitellaan reissuja ulkomaille ja Suomen sisällä, vuoden päästä meidän taloudessa tulot nousee moninkertaiseksi, kun kumpainenkin on töissä eikä hoito- yms.kuluja enää ole...eli meillähän on varaa tehdä ihan mitä vaan. Onhan mulla vielä vanhoja opintolainoja maksettavana, mutta niiden lisäksi ylimääräisiä menoja ei ole normaalien asumiskulujen lisäksi. Jotenkin outo ajatella, että monen vuoden opintotuilla kituuttamisen ja pätkätöiden jälkeen oikeasti olisi säännöllinen palkkatulo kummallakin eikä jokaista penniä tarvitsisi laskea.

Vähitellen siis ottaudun elämään kaksin ja mietin mitä kaikkea haaveilin tekeväni ennenkuin lasta suunniteltiin ja tämä tuskainen hoitojen tie alkoi. Silloin vuosia sitten haaveilin matkustelusta ja töistä ulkomailla. Halusin nähdä eurooppaa ja sitä haavetta nyt toteutamme maa ja kaupunki kerrallaan. Toistaiseksi emme vielä etene adoptiosuunnitelmien tai luovutetuilla soluilla hoitojen suhteen mihinkään, asiasta keskutelemme ja mietimme, mutta mitään päätöstä ei vielä tehdä...sovimme että vuoden loppuun mennessä teemme päätöksen ja sen mukaan elämme.

hups...

Oon ollu niin kiireinen ja muissa ajatuksissa, että unohdin kokonaan...tänään on ollut palaveri ja päätetty saammeko vielä neljännen hoidon. Millonkahan ne mulle kertoo?
Lääkärin suunnitelmat endon suhteen kuitenkin tuli paperiversiona...tai nettipostiversiona, kp 5 aloitan orgametril-nimisen lääkkeen 1tabl/pv, tarvittaessa 2tabl/pv jos läpivuotoa tai kivut ei pysy kurissa (siis pysyyhän ne nytkin, kunhan vaan säännöllisesti syön särkylääkkeitä :D). Lapsettomuuslääkärille aika, jossa selvitetään endon status ja leikkausjutu. Sitten magneettikuvaa ja palaveria leikkaavan lääkärin kanssa. Tarkoitus olisi siivota endoa ja tarkistaa onlo tuubat auki...sitten taas pohditaan luomuraskauden mahdollisuutta.

Sitten muita asioita, kotona puhuttiin ja mä haen siirtoa kätilölinjalle...kaverin mukana ollessa tajusin et sitä mä haluan tehdä, olla synnyttävien naisten tai naistentautien/lapsettomuuden parissa.