Ei minä en odota innolla ja toiveikkaana hoitoa, odotan että se on ohi ja pääsen takaisin elämään...siihen elämään jota ehdin aloittaa ja josta osasin nauttia. Tällähetkellä en ole toiveikas, en onnellinen, en uskova...tunnen kasvavaa ahdistusta, olen valmiiksi pettynyt ja surullinen. Olen edelleen kivulias, syön erinäisiä särkylääkkeitä päivittäin.
Toivon että hoito olisi alkanut tästä kierrosta niin koko paska olisi nopeammin ohi...mutta täällä minä saan kitua kitumistani päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen....vuodesta toiseen. Sivusta seuraajana katsella miten muut plussaavat, hoidoista/hoitojen välissä...ilman hoitoja. Meille ei ole annettu edes pientä toivoa, ei mitään... en edes tiedä miksi hitossa tähän paskaan lähdin uudestaan?
Ja sori, mua vituttaa jo valmiiks teiä kaikkien onnistumiset...oon niin hiton syöksyssä ettei järki riitä olemaan onnellinen muiden puolesta...ku just ja just pidän itteni kasassa.
Vähän samat fiilikset vaikka meillä pitäisi olla ihan hyvät lähtökohdat ja lääkärin mukaan se raskaus kyllä pitäisi alkaa hoidoilla... Niin varmaan. En tajua miten ihmiset jaksaa olla hoidoissa vuosi kaudet kun ite oon jo valmis luovuttamaan vaikka meillä hoidot alussa..
VastaaPoistaJa mitä enemmän onnistumisia sitä enemmän vituttaa ja ahistaa!
Mä odotan vielä innokkaana ja toiveikkaana tätä ekaa hoitoa, niin odotin ensimmäistä Clomifen -hoitoa tai ensimmäistä inseminaatio -hoitoakin. Niin ne toiveet vain karisee heti epäonnistumisen jälkeen. Pelkään, että sama suunta on näiden IVF-hoitojen kanssa, kuin jo koettujen hoitojenkin kanssa.
VastaaPoistaAsiaa ei todellakaan auta ihan parissa kuukaudessa raskautuvat ystävät ja tuttavat ympärillä. Se on niin vaikea ymmärtää, mikä itsessä on niin pahasti vialla, ettei vaan tuu raskaaksi, ei.
Nyt on vähän alkanut ahdistamaan täällä blogimaailmassakin. Yhtäkkiä kaikki on raskaana, joko nimenomaan hoidoilla tai just ennen IVF:ää. Minen ymmärrä, miten tuollaista tapahtuu. Ihmeitä. Niin, niille muille.
Joo noi kaikkialla tapahtuvat raskautumiset ei kyllä helpota oloa ollenkaan...tuntuu vaan et jokainen vähentää omia mahdollisuuksia onnistua, vaikkei se totta olekaan. Jotenkin vaan toivosin et jostain löytäis sen innon ja ilon tähän hommaan, muu elämä kyl on iloa ja intoa täynnä mut heti ku hetkekskää pysähtyy miettimään mitä syksy tuo tullessaan menee mieli maahan ja rupee vituttaa.
VastaaPoistaToisten blogit ovat näköjään hyvää terapiaa itelle. Mä oon niin järjettömän vittuuntunut kun joka puolella ympärillä ihmiset poksahtelee paksuksi, vertailee nico-petteriensä ihanuutta ja valittelee kun voivoi, on tämä perhe-elämä niin rankkaa. Mä en kestä sitä enää yhtään, viikon sisään on tullu taas kolme uutta raskausuutista niitten miljoonan jo raskaana olevan lisäksi.
VastaaPoistaSaako perheellisille kavereille vain sanoa, että mä en kestä tota teidän perhe-elämää? Tiedän olevani epäreilu, mutta mä en myöskään halua teidän sääliä enkä toivotteluja "että kyllä se lapsi teillekin tulee" Mistä hitosta te sen muka tiedätte? Haluatteko että aletaan keskustelemaan todennäköisyyksistä?
Niin. Jotenkin pystyy antamaan itselleen anteeksi omat synkät ajatuksensa kun tajuaa, ettei ole niitten kanssa aivan yksin.
Feeniks mulla on niin samat mietteet kun sulla. Eipä voi oikeen mitään lisätä tai sanoa muutenkaan. Turhuutta.
VastaaPoistaTiedän miltä sinusta tuntuu. En tiedä lohduttaako.
Itsekin saatan tässä joutua vielä leikkauspöydälle endon takia. Mutten usko edes sen auttavan lapsettomuuteen. Lähinnä kipuihin.
Sydämen tuskaan ei mikään kyllä auta.
Ps. älä vaadi itseäsi olemaan onnellinen muiden puolesta. Ei sun tarvi!
PoistaVoimia!
VastaaPoista