Mun elämä...milloin siitä tuli näin...kiireinen ja ihana

Yllättäen mä nykyään oon hirveen kiireinen...on kouluhommia...on harrastushommia...on tukiperhehommia...ja tietysti miestä ja kavereita pitää huomioida.

Meidänhän piti keväällä käydä valmennuksessa, no syistä jos toisista jouduimme kevään valmennuksen perumaan ja nyt syksyllä siis olisi  tukiperhevalmennus edesssä. Me tätä asiaa pohdittiin jo ennen hoitojen päättymistä, mutta päädyttiin tähän lähteä kun hoidot loppuivat...ja nyt kun opinnot on loppusuoralla ja näyttäisi, että vuodenvaihteessa vihdoin saamme isomman asunnon ja muutenkin elämä alkaa löytää uomansa. Niin nyt meillä olisi aikaa ja voimia panostaa kunnolla tukiperheenä olemiseen.

Sitten kouluhommia. Mä rakastan mun harjoittelupaikkaa, ootan joka vuoron jälkeen innoissani seuraavaa ja sitä mitä kaikkea pääsen oppimaan. Toivon kovasti että tuolta tarjoavat töitä harkan jälkeen, sillä tiedän että siinä olisi työ jossa voisin oikeasti olla hyvä ja pääsisin kehittymään koko ajan. Muut luokalla valittaa miten paljon työtä viimeinen lukukausi teettää, mä teen innolla tehtävät koska ne liittyy tohon harjoitteluun ja mitä enemmän noihin tehtäviin panostan, sitä enemmän opin tuosta osastosta.

Harjoittelu ja noi viimeset kurssit vie aikapitkälle mun ajan, kotona miehen kanssa mennään ristiin lähes joka päivä...mä teen aamuja niin muru on illassa ja toisinpäin. Ollaanpa kyl opittu ottamaan ilo irti kun ollaan yhdessä vapaalla. Ne on niitä hetkiä kun istutaan yhdessä sohvalla ja kerrotaan päivän parhaat hetket harjoitteluista, kuunneellaan toistemme kertomuksia ja katsellaan hömppäleffoja. Vapaapäivinä sitten on niitä yhteisiä lenkkejä, leffoja, löysäilyä keskenään ja ravintolailtoja kavereiden kanssa tai kahdestaan.

Eli asiat edelleen loksahtelee oikeisiin lokeroihin, kuten aina sanotaan "asiat menee niinkuin niiden kuuluukin" niin ehkä mun piti päätyä tähän pisteeseen juuri tässä tilanteessa, niin osaan kunnolla nauttia tästä hetkestä ja tästä elämästä. Ja vaikka joskus aikoinaan vannoin ja kirosin ettei lapsettomuus voi minua vahvistaa tai kasvattaa, niin pirulainen se teki niin. Uskon että olen nykyään vahvempi kuin vuosia sitten, uskon että pystyn mihin vaan eikä minua niin helpolla nujerreta. Mä oon mönkiny aika syvällä suossa ja päässy sieltä ylös tähän pisteeseen, niin jatkossakin tiedän että kyllä mä vaan voin sieltä suosta nousta...olin sitten miten syvällä tahansa.

Eli kaikille teille lapsettomuuden kanssa tappeleville haluan sanoa, se vahvistaa teitä, se kasvattaa teitä...ja uskokaa tai älkää, siitä selviää. Aikaa se vie ja vaatii helvetisti kyyneleitä ja raivoa, mutta kyllä siitä selviää...ja joku päivä sitä on taas onnellinen.

Muutoksia

Kun päädyimme IVF-jonoon päätin että hiusten värjäys saa loppua, sillä sehän voi olla jollain tapaa vaaraksi vauvalle (mille helvetin vauvalle?). Nyt kun hoidot on loppuun kulutettu, niin pitkään pohdittuani päätin palata takaisin rakastamaani punaiseen hiusväriin...ja Punainen siitä tulikin. Oi ihana miten voi mieltä piristää värimuutos tukassa. Varsinkin kun sain takaisin sen värin, mikä minulla oli ennenkuin alkoi tuo kauhea surun ja turvotuksen vuosi...mä alan palata siihen mitä elämä oli silloin ennen, silloin kun olin onnellinen ja odotin elämältä vaikka mitä.

Sitten...meillä on tukeperhevalmennut tulossa toukokuulla, nyt etsimme isompaa asuntoa johon tuleva tukilapsi/-lapset mahtuu yöksi ja tietenkin siellä on oltava tilaa meidän pienelle kummitytölle. Lisäksi haluamme lähemmäs tulevaa (tää on sitä positiivista ajattelua)työpaikkaa, että voisi kulkea kävellen töihin eikä matkoihin menisi niin paljoa aikaa.

Oppari siis on valmis, tai no viimeistelyä vaille valmis. Koko homma on kirjoitettu valmiiksi, oppaasta on tehty raakaversio ja tiivistelmät on tehty. Opinnot hiipii kohti valmistumista hirveällä vauhdilla. Nyt kun kesäksi vielä töitä saisi....

saavutus...

Reilu vuosi tuskaa, stressiä ja miljoona kertaa mamma mia videolta...mutta nyt se uurastus on loppu. Opparin valmis, tänään laitettu ohjaajalle ja yhteistyökumppanille. Fiilis on outo...jotenkin helpottuneen tyhjä, mitäs nyt? Odottelen että pääsen syksyn harjoitteluun ja valmistun...outoa outoa outoa. Viime vuodet mun päivät täyttänyt lapsettomuus on poissa  (en enää velloo ja mieti asiaa, vaan elän elämääni tällaisena) ja nyt toikin projekti on pulkassa, varmaan jotain viilausta tulee mutta suurin työ on tehty. Pitää ehkä joku projekti aloittaa...Esimerkiksi muuttaa isompaan kämppään, koska meillähän tulee se tukiperhe valmennus keväällä ja syksyllä voisi aloittaa tukiperhenä toimimisen :)