Vertaistuesta ja terapiasta

Minulta on aina välillä kyselty vertaistuesta, millaista vertaistukea olen saanut, miten olen vertaistuen kokenut...

Lapsettomuuden alkutaipaleella mun vertaistukena toimi tämä blogi. Pidempään kun olimme hoidoissa olleet kävin simpukan vertaistukiryhmässä. Alkuun ryhmästä oli apua ja tukea, mutta vähitellen muiden raskautuessa aloin kokemaan itseni sielläkin ulkopuoliseksi...tai oikeastaan vähitellen ainoaksi, sillä kaikki muut ryhmän jäsenet olivat vaihtuneet. En siis siellä vuotta pidempään jaksanut käydä...oikeasti turhautti kun itse oltiin punktioissa ja yhden alkion varassa joka hoito, kun muut puhuivat miten vaikeaa on clomikierroissa pettyä tai miten vähän joku oli saanut ensimmäisestä hoidostaan alkioita (10alkiota). Näistä viimeisistä tapaamisista jäi vaan sellainen olo, että olen täysin kaamea lapseton kun en pystynyt muille vertaistukea antamaan...miten mä voisin tukea antaa niille. joilla on asiat "paremmin" kuin meillä. Oikeasti tuli sellainen olo että olen täysi paska ihminen kun olen katkera ja kateellinen niille, jotka onnistuvat helpommin, niille joilla asiat sujuu nopeammin tai paremmin.... No se sit oli siinä, jätin ryhmän enkä oo kyllä takaisin kaivannut.

Endometrioosin myötä liityin endometrioosiyhdistykseen ja olen paikallisessa vertaistukiryhmässä käynyt, siellä taas olen kokenut saavani vertaistukea ja olen tykännyt käydä tapaamisissa, aina kun siihen on ollut mahdollisuus töiden, opintojen ja muun elämän ohella. Tämä ehkä johtuu siitä, että enemmän on yhteistä näiden naisten kanssa...

Kuulun myös facebookissa simpukan ja endometrioosiyhdistyksen-ryhmiin. Jokseenkin en edelleenkään koe simpukan ryhmää itselle hyvänä (sieltä kummunneesta lapsettomuusblogiryhmästä tykkään kyllä). En tiedä mikä noissa lapsettomuusryhmissä mulla mättää, ei edes se raskautuminen nykyään ole sellainen kynnys mulle kuin joskus oli...jotenkin en vaan koe niistä saavani sellaista vertaistukea kun tarvitsen...tai luulen tarvitsevani.

Yllättävin vertaiskokemus tuli aikoinaan apteekissa lääkkeitä ostaessani. Taisi olla viimeiseen hoitoon. Apteekkari ylllättäen kysyi monesko hoito menossa? ja siinäpä sitten hetken keskustelimme hoidoista, millaisia olemme käyneet läpi ja miten ajattelen tulevasta, jos hoito onnistuu tai ei onnistu. Omituinen, mutta niin hirveän helpottava hetki kertoa tuntemattomalle, mutta samalla niin tutulle ihmiselle tilanteesta...tämän jälkeen sitten osasinkin avautua ystävilleni ja perheelleni tilanteesta enemmän.

Näiden vertaistukien lisäksi, olen käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti terapoimassa itseäni ammattilaisen luona. Varsinkin viimeisen hoidon jälkeen kävin, käytiin läpi hyvät ja pahat tilanteesta. Keksittiin keinoja, millä selviän ylös sieltä montusta minne olin hoitojen myötä uponnut ja pääsen tähän, missä nyt olen. Ehkä nämä minun keinoni eivät sovi kaikille, mutta minulle paras keino selvitä tähän hetkeen ja pois sieltä surusta oli keskittyä siihen kaikkeen mitä nyt voin tehdä. Olemme myös läpikäyneet niitä mun ristiriitaisiakin tunteita lapsista, sitä haluanko (ja miten paljon halusin) oikeasti lasta...

Nythän me olemme eläneet lähes vuoden hoidoitta, kaksin ja nauttineet siitä. Emme ole kertaakaan edes miettineet, että lähdetäänkö jatkamaan lahjasoluilla tai muutenkaan...ja tämä on kyllä omalta kohdalta vahvistanut päätöstä, ettemme enää lähde hoitoihin...kyllä tästä elämästä pitää nauttiakin, enkä oikeasti enää halua siihen rumbaan ja suohon takaisin. Mä oon sieltä tapellu itteni ylös, enkä kyllä takaisin lähde.  Huomenna olis polille aika, kysta on oikkuillut joten saa nähdä mitä tapahtuu...mut huomenna siitä enempi.

pp5

pp5: vertaistuki

Te kaikki, jotka tällä samalla asemalla junnaatte (ja tekin, jotka jo täältä pääsitte). Te, jotka ymmärrätte tän tuska, tän surun, mutta samalla ymmärrätte sen pienen toivon joka meissä elää...tiedätte sen vahvuuden, millä tämän kaiken kestää. Toivottavasti jokainen meistä löytää onnellisen loppunsa ♥