kipua

Fyysistä ja psyykkistä...maha ja kylki kipuilee,mikä tietää kuukautisten tuloa mikä taas hajottaa minua. Tätä mahan kipuilua on nyt jatkunut tämän viikon eikä tietoa milloin kunnolla hanat aukeaa. Mitä pidemmälle kierto venyy,sitä pidemmälle hoito siirtyy. Voi kun olisi pakastimeen jotain saatu,vaan ei...

Miksi meidän tämmöisestä pitää kärsiä? Eikö meidän aikamme ikinä tule? Usko onnistumiseen on poissa... ja se pienikin toivo hiipuu.
Ehkä on aika luopua tästä unelmasta ja etsiä uusi,ehkä meitä ei vaan ole tarkoitettu vanhemmiksi...ehkä meidän kuuluu vaan katsella muiden onnea sivusta koskaan sellaista onnea tuntematta.

Joten näihin kuviin ja tunnelmiin

tylsyys

Päässä ei liiku mitään...ei mitään kerrottavaa, kun mitään ei tapahdu.

entä jos...

Entä jos luomusti raskautuisimme?
Entä jos ivf olisikin onnistunut?
Entä jos emme koskaan saa lapsia?

Vaikka sinänsä uskon, että meistä joskus tulee vanhemmat,  niin useimmiten muetin entä jos ei koskaan? Pelkään suunnattomasti seuraavaa hoitoa, jos se menee yhtä huonosti kuin tämä...jaksaako sitten enää kolmatta kertaa yrittää. Milloin tämä piina loppuu?  Ja milloinkahan mun kuukautiset alkaa, ärsyttää kun tiedän niiden tulevan mutten tiedä milloin. Tyhmä seonnut kierto,  varmaan venyy hoitokin jonnekin kaukaisuuteen sen takia.

Jep huono päivä tulossa...

keskustelu

Kävin keskustelemassa, kannatti, ajatukset selkeämmät ja jatkoa ajatellen ole parempi. Käyn jatkona vielä parin viikon välein juttelemassa ja katsotaan jatko sitten 2. IVF:n jälkeen. Puhuttiin myös adoptiosta mahdollisuutena ja sain jopa kehuja miten tervejärkisesti asiaan suhtaudun...siis minä joka vielä hetki sitten kirosi maailman epäoikeudenmukaisuutta ja vihasi kaikkea ?

Nyt annan kuitenkin aikaa kropalle toipua ja valmistautua tulevaan. Ja nautin (yritän ainakin) kutistumisesta :D

4.viikkoa

4.viikkoa sitten romahdin,
4.viikkoa sitten raivosin...
4.viikkoa sitten ensimmäinen IVF antoi meille negatiivisen tuloksen...
4.viikkoa sitten tuntui että uppoaa uppoamistani, enkä tule koskaan nousemaan.
Viimeisen
4.viikon aikana olen nähnyt ihmisten kuolevan...
Olen lohduttanut surevia omaisia...
Olen nähnyt miten raastavaa on omaisten tuska kuoleman tullessa...
Olen hyväksynyt elämäni (toistaiseksi) lapsettomana...
Olen ruvennyt toivomaan uudestaan

Huomenna menen keskustelemaan psykologin kanssa...

suunnitelmia

Minähän opiskelen sairaanhoitajaksi ja opinnoissani alkaa olla jo aika ruveta aloittelemaan opinnäytetyötä....olen jo hetken asiaa pyöritellyt päässä ja erilaisia ideoita pohtinut.  

Eilen juttelin yhden ystäväni kanssa asiasta ja hän sanoi että aihe kannattaa valita läheltä itseään, helpompi tehdä ja kiinnostus riittää paremmin kuin väkisin keksittyyn aiheeseen....no siitä se ajatus lähti, mun opinnäytetyöni tulee jotenkin keskittymään endometrioosiin ja lapsettomuuteen (tai endoon ja ravitsemukseen) ideat on ehdotettu tutor opettajalle ja endometrioosi yhdistykselle...nyt jännäillään kumpi aihe saa tulta allensa, kumpikin aihe itselle läheinen ja kiinnostava.

Muuten ei ihmeitä kuulu, kierrosta en tiedä eikä kiinnosta tietääkään missä mennään.  Helmikuu tulee vähitellen ja sitten jännäillään, nyt eletään tätä elämää ja koetetaan hillitä kivut lääkkeillä. Meillä rakastetaan ja halaillaan, puhutaan yhteisestä tulevaisuudesta ja lapsista. Meillä puhutaan adoptiosta ja lasten nimistä...meillä uskotaan, että joku päivä me olemme äiti ja isä...meille matka siihen vaan on pidempi kuin useimmilla. Meillä ollaan onnellisia kaikesta huolimatta. 

pandoras box

Minua pelottaa,pelottaa orastava toiveikkuuteni. Se on palannut hiipien,varovasti vilauttaen uniini toivottua tulevaisuutta... 

Kuten pandoran lipas...olen päästänyt kaiken paskan pihalle, pohjalta viimeisenä nousee pienenä,mutta vahvana toivo.