Tämä vuosi...varmaan elämäni rankin vuosi. Luulin että tähän mennessä olisimme raskaana, tajuamattani pistin kaiken toivoni siihen epäonnistuneeseen ivf-hoitoon...romahdin, itkin ja raivosin enemmän kuin koskaan aiemmin. Minuun sattui.
Tämän vuoden aikana olen menettänyt toivoni, saanut sen takaisin ja taas menettänyt...uskoni on kadonnut ja rahaa palanut.
Tänä vuonna olen sumutellut nenääni hormooneita, syönyt pillereitä parantaakseni ovulaatiota ja piikitellyt itseäni tuottaakseni munasoluja...eikä mikään tuottanut tulosta, mikään ei auttanut meitä.
Haluaisin uskoa että tämä kaikki tuska joskus johtaa onneen, mutta miten voisin? Haluaisin uskoa että ensi vuosi on meidän onnemme vuosi...mutten voi. Minä en vaan enää usko, en usko että kaikella tällä tuskalla on tarkoitus. En tiedä miksi näin meitä koetellaan, en ymmärrä...
Minä odotan että tämä kauhea surkeuden vuosi loppuisi...en tee ensi vuodelle mitään lupauksia, on jo aika että joku antaa minulle lupauksen tulevasta. Minä olen joka vuoden lopussa ollut varma, että ensi vuonna meitä on kolme...enpä usko niin tapahtuvan vieläkään.
Tämän vuoden lopetan piikittämällä uutta hormoonia itseeni...seuraavan kuukauden elän piinassa ja pelossa. Miten voin uskoa että ensi vuosi olisi yhtään parempi, kun vuoden alku on pelkkää piinaa ja kipua...? Pian pitäisi ultrattavaksi ja piikitysohjeita hakemaan lähteä..
Sitten vähän muuta, kuin itsesääliä ja surkuttelua. Olen tässä vähän pohtinut sellaista, että pitäisikö jonkinlainen "projekti" pistää pystyyn. En ajatellut että mitään raskaaksi kesään mennessä tms, vaan enempi joku kokeilun kevät 2014, itse olen ajatellut uuden harrastuksen löytää ja muutenkin kokeilla elellä vähän enemmän tämän lapsettomuuden ulkopuolella ja mietin että pitäisikö porukalla joku projekti kehitellä....
Edit.Tänään jostain syystä on ollut tosi vaikea päivä lapsettomuuden suhteen...ehkä syynä niin uskomattoman monien onnelliset fb ja blogi kirjoitukset tästä vuodesta. Teille tämä on ollut mahtava ja ihana vuosi, mutta minulle tämä vuosi on ollut henkilökohtainen helvetti, jolle ei loppua näy...eikä ensi vuosi sen paremmalta näytä...pelkkää pelkoa ja piinaa tiedossa. Viime viikon toiveikkuus on muuttunut lamauttavaksi peloksi, jota en saa karkoitettua...minä pelkään uutta epäonnistumista ja pelkään etten sitä kestä...paskat tämä minua vahvistaa, heikentää vaan tähän nykyiseen tilaan, jossa nykyään pelkään tämänpäiväistä nollaultraa, koska olen varma että hoito perutaan syystä tai toisesta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti