Olen nyt saanut vähän ihmettelyä ja kommentointia negatiivisestä ja pessimistisestä suhtautumisesta tulevaan hoitoon. En ota näitä pahalla, enkä loukkaannu, sillä tiedän että kirjoituksistani saa ehkä kuvan, että suhtaudun tulevaan hoitoon pessimistisesti...negatiivisesti...tms. Itse en koe suhtautuvani niin...en oikein koe suhtautuvani mitenkään. Mielessäni kuljen kohti ratkaisua...ratkaisua suuntaan tai toiseen, tämä hoito on meidän viimeinen ja sen jälkeen pohdimme lähdemmekö adoptoimaan vai jäämmekö kaksin. Se on päätös tälle polulle, joka pitää kokeilla ennenkuin oikeesti voi olla vapaa.
Oon jo surru ja siirtynyt eteenpäin lapsettomuudesta ja lähtenyt uutta suuntaa kohden. Ja vielä toistaakseni itseäni, meillä ei oikeesti ollu enää tarkoitus lähteä hoitoihin, siksi tää on nyt näin "kliininen" tai raadollinen suhtautuminen...tää on viimenen kerta oli tulos mikä tahansa. En osaa toivoa tai odottaa ihmeitä, kun olen jo luopumistyötä vauvahaaveen suhteen tehnyt...enkä halua lähteä sitä työtä alusta asti uusiksi tekemään.
Ainahan sitä toivoa on niin kauan ku mulla kohtu ja toimivat munasarjat on...onhan noita "ihmeitä" lähipiirissä ja blogimaailmassa tapahtunutkin...en kyllä usko että meillä ihmeitä tehdään. Mä oon onnellinen elämästäni tällaisena, musta on tullut vahvempi...meistä on tullut vahvempia. Tää ei lyöny mua maahan täysin vaan oon edelleen täällä ja meen eteenpäin.
Ja lopuksi kaverini terveiset kun kiroilin tulevia vaihdevuosia yms. mitä kaikkea paskaa tuleva hormonipaukku tulee mulle tekemään "sä oot kestänyt ne ennenki, sä kestät ne nyt...sä oot uskomaton ihminen, ku tommosta paskaa jaksat <3"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti