kiukkuilua

Muutama päivä sitten sain kunnon kiukuttelu/masisteluhetken. Oma elämä vitutti ja kaikki tuntui paskalta. Olotila meni ohi seuraavaan päivään mennessä ja piti hetki pähkäillä päänsisällä, että mikä se nyt oli... kolme vuotta sitten aloitin opintoni ja ivf-jonotus, nyt mennään loppusuoralla opinnoissa ja hoidotkin on loppuneet. Kolme vuotta sitten olin toiveikas, olin innoissani uusista opinnoista ja tulevat hoidotkin olivat kutkuttavalla tavalla jännittäviä...sillä meistähän voisi tulla pian vanhemmat.

Ensimmäisen ivf:n jälkeen pettymys oli jotain kauheaa...alkioitahan saatiin vain se yksi ja jotenkin oletimme tietysti että se on se meidän vauva. Itkusta ja vihasta ei meinannut tulla loppua negan jälkeen. Toinen hoito aloitettiin suhteellisen pian (julkisella kun oltiin...niin pian) ja sehän meni vituiks, uuden vuoden kunniaksi sain kuulla että hoito pitää keskeyttää, munasarjat eivät menneet lepotilaan. Tässä vaiheessa jo moni seuraamani blogituttu oli onnellisesti raskaana tai äiti...ja oloni oli surkeampi kuin syksyn negan jälkeen. Itkin ja raivosin, olin niin helvetin katkera. Miksi minusta ei tule äitiä? Mitä minä olen tehnyt väärin? Miksi...miksi...miksi? päässä ei oikeastaan pyörinyt mitään muuta kuin se miten kaikki on niin väärin minua kohtaan.

Kolmanteen(toiseen) hoitoon lähdimme sitten kun munasarjat olivat rauhoittuneet, kokeiltiin uusia lääkkeitä ja tällä kertaa alkioita tuli neljä...joista yksi käytettiin, kaksi laitettiin pakkaseen...neljäs oli hyytynyt siihen mennessä. No tästä taas kerran nega, ja ostettiin pas-lääkitys...alkiot eivät selvinneet sulatuksesta. No se ei enää yllättänyt, sillä eihän tässä paskassa mikään voisi meidän kohdalla onnistua...en enää välittänyt mistään, piikittelin hormonit ja kävin ultrattavana, mutta mikään ei tuntunut miltään. En enää surrut, en vihannut, olin turta...olin niin turta koko hommaan. Tuon alkioiden tuhoutumisen jälkeen päätin etten enää jaksa sitä helvettiä, enkä lähde hoitoihin ikinä...

Kuitenkin toisin kävi, yllättäen olin taas hoitojonossa, viimeinen ja ratkaiseva hoito. Piti olla paremmat lääkkeet ja nyt tämän pitäisi onnistua, toivo hiipi mieleen ja taas se kutkutteleva jännitys oli ilmassa. Lääkkeiden kanssa oli sählinkiä, reseptit vaihtuivat tiuhaan, kukaan ei oikein ollut kartalla mikä hoito meille tapahtuu. Onko pitkä onko lyhyt? Lamataanko hormonitoiminta vai mitä tehdään? No lopputulos on piikkiä piikin perään, kauhea rahareikä lääkkeistä ja tuloksena kaksi alkiota...meidän viimeinen toivomme. Tällä kertaa jotain tapahtui, minulla oli jos vaikka minkälaista oiretta mutta tulos oli negatiivinen, hcg 5, hipaisu. Siihen loppui meidän hoidot, samana iltana mentiin katsomaan raskasta joulua konsertti ja konsertin jälkeen itkin, itkin niin hirveästi etten uskonut että minusta enää sellaista määrää kyyneliä olisi lähtenyt.

Sitten oli puhe neljännen hoidon mahdollisuudesta...tästä ei kukaan koskaan soittanut, enkä lähtenyt kysymään...en tiedä uskaltaisinko vielä kysyä miten lääkärit päättivät...en tiedä haluanko edes tietää.

Miksi tämä tarina nyt? koska itse huomasin että joka syksyinen "syysmasennuskseni" johtunee siitä että syksyisin aina muistan mitä meiltä puuttuu. Vaikka olenkin onnellinen ja elämäni on hienoa, niin on aina välillä muisteltava sitäkin minkä paskan läpi rämmin päästäkseni tähän pisteeseen. Meillä ei hoidot auttaneet, me kuuluimme siihen 20%:n joka ei saanut lasta hoidoillakaan. Koskaan ei selvinnyt miksei alkioita tullut tai mikseivät alkiot kiinnittyneet...en tiedä olisiko se tieto helpottanut vai pahentanut oloa...