Jännä huomata miten moni on taas viimeaikoina plussannut, ennen nuo "plussa-aallot" aiheutti katkeruutta, nykyään enemmän vaan haikeutta ja ryhmään kuulumattomuuden tunnetta. En oikein tunne kuuluvani minnekään, en kuulu lasta toivovien mukaan...sillä en enää niinkään toivo lasta, en odota sitä meille tulevaksi enkä oikein tiedä haluanko edes enää. En myöskään kuulu vapaaehtoisesti lapsettomiin, sillä enhän minä vapaaehtoisesti ole lapseton, vaikken enää hoitoihin lähde.
Viimeaikoina olen huomannut ettei tämä koske pelkästään tätä blogimaailmaa, en myöskään somessa tunne enää kuuluvani lapsettomien. En oikein jaksa enää lukea niitä kirjoituksia miten innoissaan odotetaan ja aloitellaan hoitoja. En myöskään voi kuulua täydellisesti lapsettomien ryhmään, sillä en voi sanoa ettei meille ikinä tulisi lasta...emme vain siihen enää panosta, niin sanotusti.
Kaveripiirissä on myös tapahtunut "eroja" tämän myötä, sillä tunnen olevani elämässäni aivan eri raiteilla kuin lapselliset ystäväni. Emme enää tunnu löytävän yhteistä säveltä tai yhteistä jutunaihetta...vaikka toisin piti mennä.
Mihin siis kuulun? Mikä oikeestaan on mun "ryhmä" onko olemassa sellaista "olin ennen lapsettomuushoidoissa, emme saaneet lasta mutta elämme elämäämme tyytyväisenä näin"-ryhmää. Tiedän että 20% hoidoissa olevistakin jää ilman lasta. Blogimaailmassa näitä on aika vähän tullut vastaan ja ne vähätkin yleensä lähtee adoptiopolulle. Useimmiten blogi kuitenkin muuttuu lapsenodotusblogiksi tai vaan hiipuvat pois...paljon on bloggaajia, joiden kohtalosta en tiedä...blogeja, joita seurasin kun aloitin tätä omaa blogiani.
Ehkä minäkin joskus vaan hiivun täältä pois...en tiedä, nykyään tuntuu koko ajan tyhmemmältä kirjoittaa tänne. En tiedä yhtään mikä tän blogin idea enää on, tää vaan on ja kirjoitan ihan mitä sattuu...ehkä tää vaan on tämmönen kirjoitusoksennusten paikka.
En ole aiemmin kommentoinut mutta seurannut blogiasi kyllä ahkerasti. Minun on myös vaikea tuntea kuuluvani mihinkään ryhmään - olen saanut kolme keskenmenoa joten onnistun raskautumaan mutta sikiöt eivät pysy hengissä. En ole siis ns tavallinen lapseton. Olen saanut myös blogistasi paljon voimaa: On helpottavaa lukea, että siellä "toisella puolella" mihin lapsihaaveet eivät enää kuulu yrityksen muodossa on täysipainoista ja onnellista elämää. Pelko siitä, että meille käy samoin (eli että emme lasta saa) on kova ja sinun kirjoittamasi kaltaisia blogeja on TODELLA vähän. Joten ethän ainakaan vielä lopeta? :)
VastaaPoistaPahoittelut keskenmenoista, en pysty edes kuvittelemaan miten pahalta sinun tilanteessasi tuntuu...siinä suhteessa olen onnellinen ettei minun ole tarvinnut keskenmenoja kokea. Ja kiitos kommentista, kiva kuulla että blogi jollain tapaa auttaa sinua :) en usko että vielä lopetan kirjoittamista, blogi vaan taitaa muuttua minun mukana :)
PoistaEntä jos blogaat ja someudut jonkun harrastuksen perusteella omaan "lokeroosi"? Kokkaus, nikkarointi, urheilu, matkustelu, elokuvat etc. Olet paljon muutakin kuin entinen hoidoissa kävijä :)
VastaaPoista:) voi olla että tuon uuden koiran myötä lokeroidun sinne. Toistaiseksi tää blogi pysyköön "selvitymis"tarinana ja toivottavasti antaa toivoa/rauhaa muille jotka lapsettomuussuossa rämpivät ja pelkäävät päätyvän tänne täysin lapsettomien "lokeroon". Ehkä mulla nyt on vaan hiukan kriisi siitä mihin kuulun, kun niin pitkään olin se lapseton ja hoidoissa kävijä.
PoistaJännää. Kirjoitin juuri pitkästä aikaa omaan blogiini hyvin samanlaisissa tunnelmissa. Vaikken aktiivisesti olekaan kirjoitellut pitkään aikaan, en täysin ole unohtanut blogiani, joka, kuten tämä, alkoi ajatuksesta, että kuten niin monet muut lapsettomuusblogit, se jossain vaiheessa muuttuisi odotusblogiksi. Niin ei käynyt, ja takana on kohta kahdeksan vuotta tahatonta lapsettomuutta. Emme kuitenkaan ole edistäneet adioptioasioitakaan. Tilanteemme ovat ilmeisesti siis melko samanlaiset. Tsemppiä ja jaksamista!
VastaaPoistaTuttu tunne minullekin. Aloitamme kohta kolmannen ja viimeisen IVF-hoidon julkisella, ja itse olen jo ekan hoidon jälkeen näihin suhtautunut ajatuksella, että kuulumme siihen 20%:iin jotka eivät hoidoista saa apua. Toinen hoito menikin ihan pieleen ja odotukset tätä kolmatta kohtaan lähinnä "katsotaan pakollinen tie läpi ja aloitetaan surutyö sitten". Itselläni siis alusta asti on ollut vahva intuitio, että emme lasta koskaa tule hoitojen avulla saamaan, ja se on tavallaan suojannutkin matkan varrella tulleissa kolhuissa.
VastaaPoistaOlen siis koko hoitojen ajan tehnyt surutyötä ja työstänyt asiaa siitä näkökulmasta, että lapsettomiksi jäädään. On hyvin vaikea samaistua ystäviin ja tuttuihin, jotka saavat lapsen ensimmäisestä hoidosta ja jaksavat hehkuttaa hoitojen tehokkuutta. Vaikea on samaistua myös omasta tahdostaan lapsettomiin. En edes tajunnut aiemmin, että lapsettomuudenkin voi lokeroida näin moneen kategoriaan.
Vielä ei haluaisi luopua toivosta, mutta mitä kun toivoa ei juurikaan ole? Helpompi on varmaan etsiä elämästä muut onnen ja ilon aiheet ja keskittyä niihin. Se varmaan ottaa aikansa että osaa päästää kokonaan irti.
Luin muuten joskus artikkelin lapsettomuushoidoista selviämisestä tilanteessa, kun hoidot eivät tuota toivottua tulosta. Tutkituista parhaiten selvisivät ja eniten onnellisuutta kokivat ne pariskunnat, jotka olivat hyväksyneet lapsettomuuden lopulliseksi osaksi elämäänsä, eivätkä hoitojen jälkeen elätelleet lapsihaaveita.
Tsemppiä ja jatka ihmeessä kirjoittamista.
Löysin juuri blogisi ja toivon, ettet vielä lopeta. Se mitä ehdin lukaisemaan herätti paljon ajatuksia. Olemme yrittäneet lasta melkein puolitoista vuotta. Hoitoihin emme ole vielä lähteneet, enkä tiedä onko meillä koskaan mahdollisuutta lähteäkään käsittääkseni niillä kun on hintaa niin paljon.
VastaaPoistaSinulle on haaste blogissani! :)
VastaaPoistahttp://suunnittelemattomuuksissaankin.blogspot.fi/2015/09/liebster-award.html