Mitä nykyään

Vielä vuosi sitten päivämme koostuivat hoidoista, joko niiden kulusta tai niiden odottelusta...tai suunnittelusta...olihan minulla opintoni ja muutakin elämää, mutta hoidot oikeasti olivat ainut mistä puhuimme, mitä mietimme ja pähkäilimme...hoidot täyttivät päivämme. Näin jälkikäteen asiasta puhuessamme huomasin miten tiukoilla meidän suhteemme on ollut ja miten kauheaa elämä silloin on ollut.

Tällä viikolla aloitin viimeisen syventävän työharjoittelun, nautin uuden oppimisesta ja paikka on juuri sellainen, missä voisin työskennellä valmistuttuani...ja pikkuisen toivonkin, että sinne saisin harjoitteluni jälkeen jäädä. Tämän viikon aikana myös olen huomannut miten erilaista meidän elämämme nykyään on...

Nykyään meillä nauretaan, vitsaillaan ja opiskellaan. Käymme ulkona syömässä kerran pari kuukaudessa, vietämme illanistujaisia/saunailtoja ystävien kanssa, nautimme kaupungin tapahtumista ja välillä vuokraamme elokuvia ja herkuttelemme leffamässyillä. Käymme lenkeillä porukalla (minä, mies ja koirat), välillä käyn yksin ja välillä koirien kanssa...ostimme kotiin pari kahvakuulaa ja suunnitelmissa olisi talvea varten hommata juoksumatto, sillä minähän en hangessa hölkkää :)

Mitäs muuta? Ehkä isoin muutos, mikä on tapahtunut..On se, että meillä on aikaa ja rahaa toisillemme...jostain syystä hoidot ja lapsettomuus vei kaiken. Ehkä meidän oli helppoa soljahtaa tähän dinkkuelämään, kun tehtiin niin paljon suunnitelmia mitä tehdään jos ei lasta tule...nyt niitä sitten toteutetaan. Keväällä sitten lähdetään Venetsiaan romantisoimaan, syksyllä ajattelimme jotain uutta maata lähteä katsomaan...nyt kun voimme, niin reissaamme pitkin Eurooppaa kaupunki kaupungilta ja nähdään niitä paikkoja, joita olemme haaveilleet näkevämme.

Sillä eikös niin kaikkien lapsettomien tule tehdä...viettää pitkiä iltoja, reissata hullunlailla ja aiheuttaa kateutta lapsellisille pitkillä aamuilla ja löysillä päivillä ;) Ja tiedättekö mitä, sitä aiheutan...oon jo pariin otteeseen kuullut "helppoahan se teillä on ku ei ole lapsia..." niin onkin nyt, mutta taival tähän pisteeseen ei ole ollut helppo.

Edelliseen postaukseen viitaten, onnistuin sit facessakin asiasta rähjäämään ja sain aikaiseksi todella hyvää keskustelua siitä miten lapsettomanakin on oikeuksia elää ja olla niinkuin haluaa...yllättävän paljon on lähipiirissä tahattomasti ja tahdostaan lapsettomia...ja ihana huomata ettei mun valinnat ainakaan kavereita häiritse.

Uusi elämä

Mitä elämä on lapsettomana? Lapsettoman elämä on surua ja hoitoja, kipua, turvotusta ja kiukkua...vai onko? Ei meillä...ei enää. Meillä elämä on ihanaa...uuden oppimista, naurua ja kahdenkeskisiä hetkiä. Meillä eletään elämää...uudenlaista sellaista.

Välillä muistan millaista meillä oli vuosi sitten...puoli vuotta sitten. Millainen itse olin. Surullinen, katkera ja vihainen....ja väsynyt, niin kauhean väsynyt. Minusta on ihana kun nykyään jaksan tehdä asioita, en väsy jokaisesta ponnistuksesta ja tehtävästä. Minä nukun paremmin ja pärjään vähemmillä unilla, vielä vuosi sitten tuntui ettei mikään unimäärä riitä.

Mutta mitä meidän elämämme on nykyään oikeasti. Me käymme töissä ja opiskelemme. Me vietämme aikaa kaksin ja ystäviemme kanssa. Me lenkkeilemme koirien kanssa ja valokuvaamme maisemia, joissa lenkkeilemme. Me suunnittelemme matkaamme keväälle, tutkailemme kaupunkia ja etsimme romanttisia ruokapaikkoja minne voimme mennä. Lapsettomuus on osa elämäämme, muttei sellainen raastava osa kuin ennen...se on kuin sumun läpi katsottu maisema, tiedän sen olevan siellä, muttei se ole niin näkyvästi esillä.

Viime viikkoina olen lueskellut lapsettomuusblogeja, käynyt jopa muutamaa keskustelupalstaa kurkkaamassa ja mietin miten helppoa ja mukavaa elämäni on nykyään. Samalla mietin että miten kovasti oikeasti lasta olen halunnut, olenko oikeasti edes halunnut...sillä en voi enää sanoa, että vaihtaisin nykyisen elämäni lapseen. Mutta jos en oikeasti olekaan halunnut lasta niin miksi hitossa olisin käynyt kaikki hoidot läpi...ristiriitaisia tunteita herättää tämä nykyinen rakkauteni nykyistä elämäntilannetta kohtaan :)

Selviytymistarina

Tätä tekstiä olen kirjoittanut pitkään...muokannut ja kirjoittanut uudestaan, poistanut tekstiä ja lisännyt. Yllättävän vaikea on laittaa sanoiksi se miten selvisin tähän pisteeseen...Pisteeseen, jossa elän elämääni, enkä sure ja vello lapsettomuuttamme. Kun en oikein tarkalleen tiedä miten se lopulta kävi...mutta yritän nyt jotenkin tämän kertoa. Kirjoitettuna tämä vaan kuulostaa turhankin helpolta ja yksinkertaiselta...sitä se ei kuitenkaan ollut.

Meillähän hoidot päättyi kolmanteen ICSI:n, kahden alkion siirron jälkeen negaan joulukuussa 2014. Tämän jälkeen yllättäen olinkin viettämässä päivät ystäväni mukana sairaalassa hänen synnytyksen käynnistyttyä lähes kuukauden aikaisessa...olin siinä tilanteessa, jota olin pelännyt suorastaan kammonnut. Vietin päiväni  synnyttävien naisten seurassa ja yllättäen se ei ollutkaan niin kauheaa kuin luulin. Ehkä syynä oli ystäväni huoli vauvastaan ja siitä johtuen minun oli kasattava itseni ja pidettävä tunteeni kurissa ja oltava tukena..monet itkut kyllä tuli kotona itkettyä, mutta noiden sairaalapäivien ja iltojen aikana tapahtui se että aloin eheytyä. Pala palalta kevättä kohden minusta tuli ehjä...kyllähän se tie oli kivikkoinen, vaati vielä monet itkut ja kiukut, mutta pikkuhiljaa löysin ilon.

Muistan tosi selvästi sen päivän kun huomasin etten enää sure, olin surutyöni tehnyt ja pystyin jatkamaan elämää. Se oli sateinen kevätpäivä ja olin lenkillä koirien kanssa. Normaaliin tapaan kuuntelin musiikkia kävellessä...samaa musiikkia, johon olin hukuttanut surkeuttani ja pahaa oloani, mutta...tälläkertaa se musiikki kuulosti erilaiselta, ei masentavalta tai suruun viittavaltakaan...se kuulosti elämältä, ilolta ja onnelta. Sama kappale, jota kuuntelin ja itkin joka helvetin hoidon jälkeen...olikin yhtäkkiä musiikkia, joka sai minut hymyilemään...ja lopulta nauramaan ääneen keskellä metsää kaatosateessa. Ehkä elämäni oudoin hetki, mutta se hetki oli se kun meillä elämä alkoi uudestaan sumun jälkeen.

Jotenkin tuntui että tuon hetken jälkeen meidän riitamme ovat olleet pienempiä kuin ennen, ei sellaisia maailmansotia mitä hoitojen aikaan oli...vaan normaalia avioparin kinastelua. Koulu eteni helpommin ja jaksoin keskittyä asioihin paremmin...elämä on ollut helpompaa. Enää meitä ei painanut suunnaton taakka, jota kannoimme vuosikaudet, olimme vapaita.

Miten sitten tähän päädyttiin...me puhuimme, puhuimme ja puhuimme. Minä puhuin avoimesti myös ystävilleni ja perheelleni, en enää salannut meidän lapsettomuuttamme. Kotona keskustelimme pitkään ja usein miten jatkamme hoidon jälkeen ja kumpikaan ei enää halunnut lähteä uuteen yritykseen. Halusimme rauhoittaa tilanteen ja antaa haavojen umpeutua. Antaa meidän parantua ja halusimme elää pariskuntana, emme vain lapsettomina. Otimme ns.aikalisän ja päätimme että kun vuosi 2016 vaihtuu päätämme jatkammeko vielä lahjasoluhoitoihin vai elämmekö näin kuin olemme nyt eläneet...tällä hetkellä en tätä vaihtaisi.

Minä nautin pitkistä aamuistani, nautin rennoista lenkeistä koirien kanssa ja siitä että voin halutessani lähteä mieheni kanssa leffaan kun siltä tuntuu. Me olemme oppineet itsekkäästi nauttimaan "dinkkuelämästä". Meistä kumpikin nauttii matkustelusta ja nyt hoitojen päätyttyä meillä on rahaa matkustaakin, haluamme nähdä ja kokea mahdollisimman paljon. Ja välillä on mielessä käynytkin miten kovasti olen lasta halunneet, jos näin helposti olemme päässeet jaloillemme...mutta meillä surutyötä ja luopumista tehtiin jo ennen viimeistä hoitoa. Lähes vuoden olimme asiaa työstäneet ennenkuin pääsimme tähän...mutta missä me nyt olemme on jotain ihanaa. Olemme rentoja, nautimme elämästä ja kesästä (jopa sen sateista) ja toisistamme. Me nautimme elämästä juuri sellaisena kuin se on ja tällä hetkellä elämä on ihanaa (en paremmin osaa sitä sanoa)