Selviytymistarina

Tätä tekstiä olen kirjoittanut pitkään...muokannut ja kirjoittanut uudestaan, poistanut tekstiä ja lisännyt. Yllättävän vaikea on laittaa sanoiksi se miten selvisin tähän pisteeseen...Pisteeseen, jossa elän elämääni, enkä sure ja vello lapsettomuuttamme. Kun en oikein tarkalleen tiedä miten se lopulta kävi...mutta yritän nyt jotenkin tämän kertoa. Kirjoitettuna tämä vaan kuulostaa turhankin helpolta ja yksinkertaiselta...sitä se ei kuitenkaan ollut.

Meillähän hoidot päättyi kolmanteen ICSI:n, kahden alkion siirron jälkeen negaan joulukuussa 2014. Tämän jälkeen yllättäen olinkin viettämässä päivät ystäväni mukana sairaalassa hänen synnytyksen käynnistyttyä lähes kuukauden aikaisessa...olin siinä tilanteessa, jota olin pelännyt suorastaan kammonnut. Vietin päiväni  synnyttävien naisten seurassa ja yllättäen se ei ollutkaan niin kauheaa kuin luulin. Ehkä syynä oli ystäväni huoli vauvastaan ja siitä johtuen minun oli kasattava itseni ja pidettävä tunteeni kurissa ja oltava tukena..monet itkut kyllä tuli kotona itkettyä, mutta noiden sairaalapäivien ja iltojen aikana tapahtui se että aloin eheytyä. Pala palalta kevättä kohden minusta tuli ehjä...kyllähän se tie oli kivikkoinen, vaati vielä monet itkut ja kiukut, mutta pikkuhiljaa löysin ilon.

Muistan tosi selvästi sen päivän kun huomasin etten enää sure, olin surutyöni tehnyt ja pystyin jatkamaan elämää. Se oli sateinen kevätpäivä ja olin lenkillä koirien kanssa. Normaaliin tapaan kuuntelin musiikkia kävellessä...samaa musiikkia, johon olin hukuttanut surkeuttani ja pahaa oloani, mutta...tälläkertaa se musiikki kuulosti erilaiselta, ei masentavalta tai suruun viittavaltakaan...se kuulosti elämältä, ilolta ja onnelta. Sama kappale, jota kuuntelin ja itkin joka helvetin hoidon jälkeen...olikin yhtäkkiä musiikkia, joka sai minut hymyilemään...ja lopulta nauramaan ääneen keskellä metsää kaatosateessa. Ehkä elämäni oudoin hetki, mutta se hetki oli se kun meillä elämä alkoi uudestaan sumun jälkeen.

Jotenkin tuntui että tuon hetken jälkeen meidän riitamme ovat olleet pienempiä kuin ennen, ei sellaisia maailmansotia mitä hoitojen aikaan oli...vaan normaalia avioparin kinastelua. Koulu eteni helpommin ja jaksoin keskittyä asioihin paremmin...elämä on ollut helpompaa. Enää meitä ei painanut suunnaton taakka, jota kannoimme vuosikaudet, olimme vapaita.

Miten sitten tähän päädyttiin...me puhuimme, puhuimme ja puhuimme. Minä puhuin avoimesti myös ystävilleni ja perheelleni, en enää salannut meidän lapsettomuuttamme. Kotona keskustelimme pitkään ja usein miten jatkamme hoidon jälkeen ja kumpikaan ei enää halunnut lähteä uuteen yritykseen. Halusimme rauhoittaa tilanteen ja antaa haavojen umpeutua. Antaa meidän parantua ja halusimme elää pariskuntana, emme vain lapsettomina. Otimme ns.aikalisän ja päätimme että kun vuosi 2016 vaihtuu päätämme jatkammeko vielä lahjasoluhoitoihin vai elämmekö näin kuin olemme nyt eläneet...tällä hetkellä en tätä vaihtaisi.

Minä nautin pitkistä aamuistani, nautin rennoista lenkeistä koirien kanssa ja siitä että voin halutessani lähteä mieheni kanssa leffaan kun siltä tuntuu. Me olemme oppineet itsekkäästi nauttimaan "dinkkuelämästä". Meistä kumpikin nauttii matkustelusta ja nyt hoitojen päätyttyä meillä on rahaa matkustaakin, haluamme nähdä ja kokea mahdollisimman paljon. Ja välillä on mielessä käynytkin miten kovasti olen lasta halunneet, jos näin helposti olemme päässeet jaloillemme...mutta meillä surutyötä ja luopumista tehtiin jo ennen viimeistä hoitoa. Lähes vuoden olimme asiaa työstäneet ennenkuin pääsimme tähän...mutta missä me nyt olemme on jotain ihanaa. Olemme rentoja, nautimme elämästä ja kesästä (jopa sen sateista) ja toisistamme. Me nautimme elämästä juuri sellaisena kuin se on ja tällä hetkellä elämä on ihanaa (en paremmin osaa sitä sanoa)

Kun on aika luovuttaa

Meillähän tuo aika tuli puolisen vuotta sitten, kun hoito päättyi negatiiviseen tulokseen. Kolme julkisen tarjoamaa hoitoa on käytetty ja vieläkään ei kiinnosta haaskata rahaa yksityiselle ja piikitellä itteni turvonneeksi ja kipeeksi.

Viimeiset kuukaudet olen tehnyt surutyötä, hyväksynyt ajatusta ikuisesti lapsettomana olosta ja elänyt elämääni. Kyllä edelleen plussatestien ja ultrakuvat somessa kirpaisee ja välillä mietin että pitäisikö lähteä vertaisryhmistä kun en tunne niihin kuuluvani...minä en lasta saa eikä se miksikään muutu.

Väestöliiton jakama "toivo"-video on kuohuttanut tunteita niin sosiaalisessa mediassa kuin livenä. Itse en aluksi halunnut sitä edes katsoa, mutta lopulta katsoin...ja ei se minulle toivoa luonut, muistutti vaan siitä että 80% saa lapsen hoidoilla...minä en saanut enkä tule koskaan saamaan. Koko video oli kuin märkä rätti kasvoille...toivon kovasti etten enää siihen törmää missään.

Meillä ollaan hitaasti, mutta varmasti edetty kohti kaksin kauniimpi-eloa. Käymme noin kerran viikossa "treffeillä" ulkona syömässä. Yleensä perjantaisin, lauantaina jo valkataan seuraavan viikon ravintolaa...muutaman viikon päästä lähdemme italiaan ja samalla jo suunnittelemme uutta reissua johonkin Keski-Eurooppaan, ehkä Prahaan (jostain syystä houkuttaa minua talvinen Praha). Ehkä muutaman vuoden päästä matkaamme viettämään hääpäivää jonnekin paratiisisaarelle tyynellä merelle. Yhdessä nuolemme tämän vuosien piinan aiheuttamia haavoja ja tuemme toisiamme huonoina päivinä...onneksi niitä on kokoaika vähemmän ja vähemmän.

Minä olen lapseton, mutten enää kärsi lapsettomuudesta...nykyään jopa välillä nautin lapsettomuudesta (outo mutta totta)

Parisuhdeperjantai

Kuten aiemmin kirjoittelin, meillä ei vietetä(juhlita) äitienpäivää, eikä lapsettomien lauantaita...meillä on tänään juhlapäivä. Juhlimme valmistunutta opinnäytetyötäni ja parisuhdettamme. Juhlistamme sitä, että vaikka meillä on monen vuoden piina hoitojen ja lapsettomuuden myötä takana, olemme edelleen yhdessä, rakastamme toisiamme ja pala palalta opimme nauttimaan elämästämme kaksin.

Lapsettomuus  hoitojen aikaan on vaikeaa, sopeutuminen siihen että jäät lapsettomaksi on vielä vaikeampaa. Tunteet hyppivät laidasta laitaan...useimpina päivinä voin hyvin ja nautin elämästäni, siis oikeasti nautin. Toisina sitten murjotan ja suren, suren sitä mitä en saa.

Tämän kevään aikana olen oppinut nauttimaan kaksinolosta, siitä että voimme varata matkan italiaan niin ettei tarvitse miettiä millä liikumme, vaan voimme liikkua miten haluamme, koska meitä on vain me. Olen oppinut nauttimaan spontaaneista illanvietoista kavereideni kanssa, sillä me voimme sellaisiin lähteä...mikään ei sido meitä jos olemme töistä vapaalla. Olen oppinut nauttimaan pitkistä aamuista, rauhallisista aamulenkeistä koirien kanssa ja tv:n  katselusta sohvalla kahvia juoden. Minä olen oppinut itsekkäästi nauttimaan elämästäni lapsettomana aikuisena....ja silti välillä mietin vaihtaisinko tämän kaiken omaan lapseen? No totta helvetissä...

Ehkä olisi vihdoin aika edetä adoptioprosessiin....