sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Tyyneys

Vaikka omalla tavallani jännitän tulevaa hoitoa, niin elämä muuten soljuu tyynesti eteenpäin...Olen tyytyväinen nykyiseen elämäämme. Olen onnellinen näinkin...olen oppinut nauttimaan elämästä kaksin. Kuitenkin aina välillä lapsenkaipuu muistuttaa itsestään, jos ei muuten niin unissani...näen unia raskaudesta, näen unia aiemmin uneksimistani lapsista...näiden unien jälkeen herään mieli haikeana ja sydän täynnä kaiipuuta. Onneksi tätä tapahtuu nykyään harvemmin ja harvemmin.

Olen ehkä hyväksynyt tilanteen...ehkä luovuttanut, miten kukin tämän nyt sanoo. Itse koen löytäneeni tasapainon elämääni tälläisenä. Minulla on opintoni, vuoden päästä varma työpaikka...minulla on kuntoiluni ja rakas mieheni. Minulla on asiat hyvin...ehkä hoidon kautta saamme vielä lapsen täydentämään pientä perhettämme, ehkä ei. Parin kuukauden päästä mennään kohti uutta vuotta ja se vuosi muuttaa meidän elämän tavalla tai toisella. Vauva, valmistuminen, työt...siinä vaihtoehdot, muutoksia kuitenkin tulossa. Tällähetkellä olen siellä, missä minun kuuluu olla...en tiedä miksi näin tuskainen ja surullinen tie mulle annettiin,  mutta tiiättekö mitä? Mä selvisin, mä voitin...vaikken raskaana ole, niin mä elän!

3 kommenttia:

  1. Täällä vähän samat fiilikset. Olen yrittänyt keskittyä tähän hetkeen ja siihen hyvään mitä kaksi on. Muistuttelen itseäni myös usein siitä, että minulla on ihana mies ja parisuhde. Onhan olemassa niitäkin, jotka surevat lapsettomuuttaan ja myös sitä että ovat yksin ilman kumppania. Meillä on miehet ja joku jonka kanssa jakaa elämä ja suru lapsettomuudesta. Mullekin välillä pulpahtelee noita unia, jotka sitten muistuttaa lapsettomuudesta. Aiemmin näin unta että olin raskaana tai sain vauvan tai näin unta positiivisesta raskaustestistä. Mut hah nykyään näen unta negatiivisesta raskaustestistä sekä siitä että en ole raskaana ja saa vauvaa. Eli näen nykyään unta todellisuudestani, en haaveista enää! Onkohan se askel eteenpäin tällä hyväksymisen ja sopeutumisen tiellä??

    VastaaPoista
  2. Sitähän se on...askel hyväksymistä kohden. Itsellä olo on keventynyt ja parantunut, kun olen hyväksynyt elämäni tällaisena.

    VastaaPoista