"En tajunnut elämästä mitään, ennenkuin tulin äidiksi..."

Moniko on kuullut tuon lauseen? Tai "en tajunnut mitä rakkaus on ennenkuin sain lapsen"...ehkä sitten en tajua elämästä mitään, enkä osaa rakastaa. Vai olisiko niin että kaiken kokemani jälkeen tiedän mitä elämä (ja eläminen) oikeasti on? Ja enkö tiedä mitä rakkaus on, vaikka elämässäni on ihminen, joka on rakastanut ja tukenut minua kaikessa pahassa?

Vaikka lapsettomuus ei kaivele minua, enkä tunne katkeruutta enää...niin nuo lauseet kuullessani "karvat nousevat pystyyn" ja menen puolustuskannalle. En voi käsittää millainen ihmisen elämä on, jos sille tulee merkitys vasta lapsen saatuaan? Tätä en ole käsittänyt edes silloin kun hoidoissa olimme...ja päiväni oikeastaan pyörivät hoitojen ja lapsen saamisen ympärillä.

Välillä tulee semmoinen olo ettei mun kuulu tajuta elämästä mitään, kun en ole mennyt lisääntymään....vielä enemmän nyt kun en jaksa lähteä uusiin hoitoihin yksityiselle, tai tapella julkiselta neljättä hoitoa. Olen saanut kuulla olevani itsekäs, kun en jaksa uusia hoitoja. Ei kuulemma ole minun asiani päättää siitä (ja ei tätä ei sanonut aviomieheni vaan eräs tuttavani) eli jos me emme saa asiasta päättää niin kuka helvetti sen tekee? Mun kaverit ja tuttavat? Yhteiskunta? Vai mikä taho?

Me siis olemme täysin itsekkäitä paskiaisia kun haluamme elää kahdestaan onnellisena monen vuoden helvetin jälkeen. Suoraan sanottuna vituttaa tommonen paska. Mielummin olen sitten itsekäs paskiainen ku tommonen puusilmä, joka elää pelkästään lapsilleen...sillä eihän elämää ole ilman lapsia. Kumma miten on ihmisten asenteet muuttunu mua kohtaan sen jälkeen kun olen sanonut ettei nyt olla uusiin hoitoihin lähdössä tai pohditakaan adoptiota. En olekaan se raukkaparka, joka ei saa haluamaansa lasta vaan olenkin itsekäs ihminen joka ei halua luopua omasta elämästään tekemällä lasta. Kyllähän se lapsi olis meillä, jos se ois ollu tullakseen..sitä ei tullut ja olen aikani surrut ja päätin jatkaa elämääni ja samalla muutuin itsekkääksi lapsettomaksi ihmiseksi...no mikäs siinä, ollaan sitten itsekäs.

Parisuhdeperjantai

Kuten aiemmin kirjoittelin, meillä ei vietetä(juhlita) äitienpäivää, eikä lapsettomien lauantaita...meillä on tänään juhlapäivä. Juhlimme valmistunutta opinnäytetyötäni ja parisuhdettamme. Juhlistamme sitä, että vaikka meillä on monen vuoden piina hoitojen ja lapsettomuuden myötä takana, olemme edelleen yhdessä, rakastamme toisiamme ja pala palalta opimme nauttimaan elämästämme kaksin.

Lapsettomuus  hoitojen aikaan on vaikeaa, sopeutuminen siihen että jäät lapsettomaksi on vielä vaikeampaa. Tunteet hyppivät laidasta laitaan...useimpina päivinä voin hyvin ja nautin elämästäni, siis oikeasti nautin. Toisina sitten murjotan ja suren, suren sitä mitä en saa.

Tämän kevään aikana olen oppinut nauttimaan kaksinolosta, siitä että voimme varata matkan italiaan niin ettei tarvitse miettiä millä liikumme, vaan voimme liikkua miten haluamme, koska meitä on vain me. Olen oppinut nauttimaan spontaaneista illanvietoista kavereideni kanssa, sillä me voimme sellaisiin lähteä...mikään ei sido meitä jos olemme töistä vapaalla. Olen oppinut nauttimaan pitkistä aamuista, rauhallisista aamulenkeistä koirien kanssa ja tv:n  katselusta sohvalla kahvia juoden. Minä olen oppinut itsekkäästi nauttimaan elämästäni lapsettomana aikuisena....ja silti välillä mietin vaihtaisinko tämän kaiken omaan lapseen? No totta helvetissä...

Ehkä olisi vihdoin aika edetä adoptioprosessiin....