Vihdoinkin minä

Monista asioista johtuen olen viimepäivinä miettinyt mihin tästä jatkamme...En ole millään muotoa valmis lähtemään hoitoihin nyt, en koe että psyykkisesti jaksaisin sitä piinaa (ja helvettiä) mitä se neljä viikkoa on. Enkä osaa enää sanoa haluanko enää koskaan hoitoihin lähteä...lainasolut oikeastaan on ainut kokeilemisen arvoinen vaihtoehto, sillä emmä usko että mikään noita mun paskoja munasoluja parantaa tai sitä ettei meillä alkioita tule oikein millään.

En tiedä jaksaisinko enää toivoa ja kokeilla kaikenmoisia vippaskonsteja onnistumisen vuoksi...lisäksi tykkään elämästäni tällä hetkellä.

Minulla on uskomattoman kärsivällinen ja rakastava mies (mitä muuta voisi olla kun on kestänyt tän vuosien helvetin minun kanssa?), minulla on kaksi ihanaa koiraa ja ihanat läheiset, jotka tukevat ja rakastavat minua tapahtui mitä tahansa. Pitkästä aikaa näen tulevaisuudessa muutakin kuin synkkää mustaa aukkoa, näen työpaikan, näen muuton rivariin, näen matkailua ja laiskoja aamuja. Minun tulevaisuudessani on elämää, vaikkei meille lasta syntyisikään....tarvitseeko ihminen tämän enempää?

Tätä kirjoittaessani istun parvekkeella, nautin auringonpaisteesta koirieni kanssa (makaavat tuossa lattialla) ja nautin tästä hetkestä ja elämästäni...en tarvitse mitään muuta. Minä olen onnellinen. Minä olen vihdoin minä, en sama minä kuin ennen tätä taipaletta vaan vahvempi ja realistisempi, mutta kuitenkin minä. Minusta on tullut minä, joka osaan nauttia elämästäni tässä ja nyt, enkä kurkoita tulevaisuuteen.

Mutta samalla minusta on kadonnut se haaveilija, joka joskus olin...nykyään haaveeni ovat realistisempia, varmasti toteutettavissa olevia...en enää haaveile asioista, joihin en voi itse vaikuttaa...mutta haaveilen kuitenkin jotain, sekin on edistystä entiseen.