entäs sitten

80-90% hedelmöityshoidoissa käyneistä pareista saa lopulta kauan kaivatun lapsensa...tuo lause lohduttaa monia meistä lapsettomista. Tai no...pakko myöntää ettei se minua ikinä lohduttanut, kun täällä blogimaailmassa pyörii niin huomaa vähitellen että itse jäät siihen 10-20%:n joka ei saakaan lasta edes hoidoilla. Toiset onnistuvat ensimmäisellä hoidolla, toiset onnistuvat hoitojen välillä, toisilla onnistumiseen vie useitakin hoitoja,mutta useimmat lopulta onnistuvat... 

Entä sitten kun puhutaan että onnistumiseen vaati niin ja niin monta siirtoa...meidän kohdalla päästiin kolmeen siirtoon, yhtään pas-hoitoa ei päästy kokeilemaan. Kenen kroppa kestäisi sitä hormonipommitusta uudestaan ja uudestaan mitä IVF-hoito vaatii? Itse en usko että enää sitä jaksaisin, koska lopputulos tuskin muuttuisi. Ei pelkästään se miten kroppa kärsii noista hoidoista, vaan se miten psyykekin kärsii...ainaista odottamista ja pettymistä.

Näiden vuosien aikana minusta on tullut kyyninen ja kova. En enää usko onnellisiin loppuihin. En usko ihmeisiin. Uskon että helvetin kovalla työllä voin saada mitä haluan, mutta on asioita joihin en voi vaikuttaa...ja tämä on yksi niistä. Uskomattoman kova paikka tämmöselle perfektionistille myöntää ettei mikään voi auttaa...ei oikeasti mikään. Mun oma kroppa on pettänyt mut, enkä mä voi asialle mitään tehdä...en vaikka kuinka kovasti töitä tekisin, mä en raskaudu.