entäs sitten

80-90% hedelmöityshoidoissa käyneistä pareista saa lopulta kauan kaivatun lapsensa...tuo lause lohduttaa monia meistä lapsettomista. Tai no...pakko myöntää ettei se minua ikinä lohduttanut, kun täällä blogimaailmassa pyörii niin huomaa vähitellen että itse jäät siihen 10-20%:n joka ei saakaan lasta edes hoidoilla. Toiset onnistuvat ensimmäisellä hoidolla, toiset onnistuvat hoitojen välillä, toisilla onnistumiseen vie useitakin hoitoja,mutta useimmat lopulta onnistuvat... 

Entä sitten kun puhutaan että onnistumiseen vaati niin ja niin monta siirtoa...meidän kohdalla päästiin kolmeen siirtoon, yhtään pas-hoitoa ei päästy kokeilemaan. Kenen kroppa kestäisi sitä hormonipommitusta uudestaan ja uudestaan mitä IVF-hoito vaatii? Itse en usko että enää sitä jaksaisin, koska lopputulos tuskin muuttuisi. Ei pelkästään se miten kroppa kärsii noista hoidoista, vaan se miten psyykekin kärsii...ainaista odottamista ja pettymistä.

Näiden vuosien aikana minusta on tullut kyyninen ja kova. En enää usko onnellisiin loppuihin. En usko ihmeisiin. Uskon että helvetin kovalla työllä voin saada mitä haluan, mutta on asioita joihin en voi vaikuttaa...ja tämä on yksi niistä. Uskomattoman kova paikka tämmöselle perfektionistille myöntää ettei mikään voi auttaa...ei oikeasti mikään. Mun oma kroppa on pettänyt mut, enkä mä voi asialle mitään tehdä...en vaikka kuinka kovasti töitä tekisin, mä en raskaudu.

Luopuminen

Miten luopua sellaisesta jota ei ole? Miten luopua haaveesta? Miten luopua toiveesta? Miten lähteä elämään elämää ilman toivoa omasta lapsesta? Miten tämän kanssa oppii elämään?

Toi viimeisin romahdus herätti mut, mun on pakko tehdä asialle jotain...en vaan tiedä mitä. Luopuako kokonaan toivosta vai lähteä lahjasoluhoitoihin? Lahjasoluhoidot joutuisivat kuitenkin odottamaan sen verran että olen töissä ja on rahaa maksaakin ne, ei nyt onnistuisi..eli seuraava vuosi olisi pelkkää odottelua, enkä taas haluaisi yhtään vuotta tuhlata odottamalla mahdotonta...eli onko ratkaisu luovuttaa ja antaa asian olla, ehkä meidän ei vaan kuulu tulla vanhemmiksi.

Suru

Kirjoitanpa vielä tämän tänne...ei sovi uuteen maailmaan mun surut.
Veritestin jälkeen olen ollut surullinen...olo on surkea eikä tee mieli liikkua, syödä tai yleensäkään tehdä mitään, nukun melatoniinin avulla ja itken päivät. Eli olen romahtanut täysin. Itseni saan kasattua jos olen lähdössä salille, eli jotain saan vielä tehtyä.
Tämä suru on käsittämättömän suuri, aiempien hoitojen pettymykset ovat olleet pettymyksiä, vihaa ja surua. Tällähetkellä tunnen vaan syvää surua, surua josta en löydä tietä ulos. Itken ihan kaikesta, surulliselle tai iloiselle kohtaukselle televisiossa, itken kun joku kommentoi mun kirjoitusvirhettäni, itken kun koira katsoo minua surkeasti (sillä noi kovasti jo ihmettelee miks mä parun koko aika). Liekkö tää on sitä surutyötä, suren ettei minusta tule äitiä, suren kaikkea mitä me jäämme ilman, suren kaikkia niitä ensimmäisiä kertoja, joita meille ei tule koskaan. Suren niitä ultria, joissa olisimme käyneet, niitä joissa olisimme pikkuisemme nähneet. Suren ensimmäsitä koulupäivää, suren näkemättä jääneitä kevät-ja joulujuhlia. Suren jouluja, joita ei koskaan tule.... Suru tulee niin syvältä ja niin raa'asti ettei sitä voi käsittää. Suren sitä mitä en tiennyt edes haluavani näin syvästi.

Minun elämäni muuttui siitä vahvasta terveestä naisesta, tähän surulliseen itkevään märkänaamaan, joka ei pysty elämään normaalia elämää itkemättä. Tällähetkellä en pysty näkemään tai kuvittelemaan mitä saan kun joudun tämän unelmani hautaamaan.