oho

Aikataulut muuttu...lokakuun kuukautisista lähtee meiä hoidot käyntiin...polilta tuli ehdotus ja siihen tartuttiin.

sekavaa

Minulla on hirveen sekavat tunteet tohon hoitoon lähdöstä. En toisaalta haluais koko hommaan lähteä...toisaalta olis helpompi jos se olis nyt alkamassa. Mitään toiveita tai uskoa mulla tohon ei ole. En käsitä miten osa teistä jaksaa toivoa ja uskoa onnistumiseen?

Mua inhottaa taas odottaa monta kuukautta, sitten odottaa lisää...ja pettyä...koska ei siitä kuitenkaan mitään tule.

Ja mitenkäs kävikään

No eipä leikata, pitäisi aluksi kaikki mahdolliset hormoonit kokeilla enkä siihen suostunut...en helvetti yhtään pilleriä syö, ku ei ne toimi ja kroppa ei niitä kestä (nuppi sekoaa ja lihon). Joten ollaan sit pattitilanteessa...ja kaiken kruunaa se et ollaan piruvie IVF-jonossa.
En tiiä miten helvetissä tää taas tähän meni...siihen meni sit nekin reissurahat perkele. Ärsyttää niin maan perkeleesti koko homma, ei mitään uskoa että siinä muka onnistuttaisiin vaikka lääkkeet vaihtuu (kolmannet lääkkeet...ai mitenniin koekaniini?) seuraavaan hoitoon tulisi procren+menopur...jee jee, kolmas kombo millä kokeillaan ja palattiin samalla pitkään kaavaan, endossa ei kuulemma suositella lyhyttä, ku vaikuttaa munasolujen laatuun.

Eli loppuvuoden katselen ku muut raskautuu, alkuvuoden kidutan taas itteeni ja eiköhän sitten voida lopettaa. Nyt sit eniten jännittää onko täällä ketään kaverina kitumassa hoidoissa silloin.

Onko kellään mitään kokemusta noista lääkkeistä?

pelko

Tänää ois pitkän tauon jälkeen käynti polilla...siellä helvetissä, jossa viime vuoden juoksin ultrissa, alkionsiirroissa, punktioissa...toivovana, odottaen ja uskoen. Tällä kertaa menen peläten, uskoni ja toivoni hylänneenä, en edes tiedä mitä käynniltä odotan; pikaista leikkausaikaa? Tuomiota lopullisesta toivon hylkäämisestä? Pelkään, etten saa lähetettä laparoskopiaan, pelkään että löytyy jotain entistä pahempaa...koska viimeisen vuoden aikana olen oppinut, ettei tuolla käydessä hyviä uutisia saa.

Vain elämää

Eipä täällä muuta, koulu vienyt mukanaan...tehtäviä tehtävänä, tentteihin luettava, opparia työstettävä ja artikkeleita suomennettavana. Oon taas vähitellen noussut tuolta valitus- ja kiukkukuopasta. Kävin kavereiden kanssa torilla (raskaana oleva paras ystäväni, toinen läheinen ystävä tyttärineen ja siskoni) eikä lapset ja raskaus tuntunut ahdistavalta, vaan nautin ystävien seurasta. Nautin pikkutytöistä ja heidän jutuistaan ja katselin miten söpö kaverin pyöristyvä maha on... Välillä huomasin miettiväni miten helppoa oma elämä on nykyään, ei stressiä hoidoista, ei stressiä lapsista, ei stressiä raskaudesta, ei stressiä mistään mihin en itse voisi vaikuttaa...stressaan vain opintojen etenemistä, huomista työhaastattelua, tenttejä, kuntoilua ja painonpudotusta yms...asioita joihin voin vaikuttaa. Kun keskitän pääni näihin saan haluamani työn (tai ainakin pääsen aloittamaan urani siihen suuntaan kuin haluan), saan hyvät arvosanat kursseista, tiistaina käyn sopimassa salille jäsennyyden ja rupean lenkkien lisäksi lihaksia kasvattamaan ja joogalla itseäni rentouttamaan.
Tänään huomasin, että keväällä ostamani "lötköpökät" ei pysy jalassa kunnolla, joten on tuolta jotain lähtenyt...jos ei muuta niin hormoniturvotus on poissa. Jalat on selkeästi kaventuneet ja mielestäni vatsakaan ei niin pahasti näytä siltä, että olisin viimeisillään raskaana...eli tästä on suunta vain timmimmäksi :)
Vuoden vaihteeseen suunnitellaan reissua johonkin euroopan kaupunkiin, joko tätini luokse keskieurooppaan tai lontooseen, keväällä haluaisin käydä kreikassa tai italiassa (oon kuullu huhuja, että ne olis kivoja keväällä) ja kesän taidan töissä olla. Suunnitellaan elämää DINK(Double Income No Kids) elämää, etsitään hyviä puolia tästä mitä meillä nyt on...sillä ei voi olla varma mitä tiistain lääkäri ja tuleva laparoskopia tuo tullessaan...

Näillä mennään eteenpäin, loppuvuonna ei ainakaan yhtään piikkiä kuulu minun elämääni...tän syksyn me voidaan olla se 20%, joka ei saa apua hoidoistakaan niin joku muu voi onnistua...teitä hoidoissa olevia on niin monta.

pahoinvointi

Viimeisen viikon olen kärsinyt aamupahoinvoinnista...vaivasta, josta kuuluisi kärsiä raskaana. No mulla ystäväni endo muistuttaa näin olemassaolostaan. Pitkän aikaa olin vapaa tästä, mut mikäpä lapsetonta piristäisi paremmin kuin aamupahoinvointi, joka ei raskaudesta johdu.
Voi vittu tää kroppa voi olla paska!!!!

helppoa..

On helppo sanoa "yrittäkää...meilläkin se vei niin ja niin kauan" kuinka moni oikeasti lapsen saatuaan muistaa tämän paskan, missä sitä rämmitään vuodesta toiseen ilman pienintäkään toivon häivää? Ja kuka muka oikeasti haluaa edes tätä paskaa muistaa?
Ymmärrän kyllä että halutaan antaa toivoa ja valaa uskoa, mutta tällähetkellä se ei mulle sitä anna... En usko että vuosikausien yrittäminenkään tätä tilannetta muuksi muuttaa. Eihän noita helvetin alkioita edes saada aikaiseksi...kyllä minä jatkaisin, jos olisi alkioita pakkasessa/saataisiin niitä alkioita enemmän kuin pari. Olisi jotain millä yrittää... seuraava hoito(jos siihen lähdetään) on luultavasti meille viimeinen julkisella, no kerranhan se vaan kirpaisee kun piikität itseäsi kaksi viikkoa...käyt punktiossa, kärsit kivut ja saat puhelun "ei täällä ole kuin yksi alkio..." jep ja sekin paska/hidas/outo jotenkin. Mistä sitä toivoa repii, kun ei oikeasti anneta edes kunnon mahdollisuutta? Ku edes kerran olisi päästy pas:n saakka...mutta ei.

Ei, minä en saa toivoa siitä että ihmeitä tapahtuu muille....jokainen ihme tiputtaa minut lähemmäs sitä prosenttia, jotka eivät saa edes hoidoista apua.

p.s. seuraavat menkat osuu 35-vuotissynttäreille...hyvää syntymäpäivää vaan mulle näin etukäteen.