On helppo sanoa "yrittäkää...meilläkin se vei niin ja niin kauan" kuinka moni oikeasti lapsen saatuaan muistaa tämän paskan, missä sitä rämmitään vuodesta toiseen ilman pienintäkään toivon häivää? Ja kuka muka oikeasti haluaa edes tätä paskaa muistaa?
Ymmärrän kyllä että halutaan antaa toivoa ja valaa uskoa, mutta tällähetkellä se ei mulle sitä anna... En usko että vuosikausien yrittäminenkään tätä tilannetta muuksi muuttaa. Eihän noita helvetin alkioita edes saada aikaiseksi...kyllä minä jatkaisin, jos olisi alkioita pakkasessa/saataisiin niitä alkioita enemmän kuin pari. Olisi jotain millä yrittää... seuraava hoito(jos siihen lähdetään) on luultavasti meille viimeinen julkisella, no kerranhan se vaan kirpaisee kun piikität itseäsi kaksi viikkoa...käyt punktiossa, kärsit kivut ja saat puhelun "ei täällä ole kuin yksi alkio..." jep ja sekin paska/hidas/outo jotenkin. Mistä sitä toivoa repii, kun ei oikeasti anneta edes kunnon mahdollisuutta? Ku edes kerran olisi päästy pas:n saakka...mutta ei.
Ei, minä en saa toivoa siitä että ihmeitä tapahtuu muille....jokainen ihme tiputtaa minut lähemmäs sitä prosenttia, jotka eivät saa edes hoidoista apua.
p.s. seuraavat menkat osuu 35-vuotissynttäreille...hyvää syntymäpäivää vaan mulle näin etukäteen.
Kyllä mä tuun muistamaan tämän kipeän asian nimeltä lapsettomuus. Lahjasoluilla aikaan saatu raskaus ei ole ollut itsestäänselvyys. Asia kulkee elämässämme aina kun katson lapsia ja kun he saavat tietää alkunsa. Ei se unohdu eikä ole tarvis. Tiedän mitä vaalia ja arvostaa. Muistan aina. Niin minäkin oisin jatkanut passeihin ja hoitoja mutta vika hoito julkisella ja omat solut kuraa aina vain, ei järkeä ja voimia jatkaa. Meille tarjottiin mahdollisuutta lahjasoluilla raskautua (tapahtui julkisella) ja siihen tartuttiin. Talvella olin niin rikki että hyvä kun jaksoin hengittää. Elin haamuna, viallisena naisena, värittömänä suruverhossa. Ehkä sitten, kun saan nämä lahjat syliini, uskallan hengähtää ja todeta että kaikki oli sen kivun arvoista.
VastaaPoistaMutta en minä unohda. Toivon vain että lapsettomuuden viiltämä haava pienenee ja lopulta sykkii vain pienenä arpena sielussa.
Ku oiski mahdollisuus julkisella kokeilla lahjasoluja...tuskin täällä, eikä kyllä nykytuloilla onnistu yksityiselle lähtee.
PoistaTiiän kyl et tällähetkellä isoin kriisi on noi tulevat synttärit ja siihen yhdistettynä tää lapsettomuus. Tuntuu ku en ois mitään koko elämässä saanu aikaseks ku keski-ikäsenä oon ihan samassa tilanteessa ku kakskymppisenä :(
mistä juuri ne menkat tietää aina tulla just synttäripäivänä? Mullakin sattunut enemmän ku viis kertaa toi ilmiö! Ihan ku muuten ei muka muistais ikänsä ja viallisuutensa ja kaikki.
VastaaPoistaLahjasoluhoito on hyvä (mutta ihan hemmetin kallis) vaihtoehto. Ja eipä se hinta siinä kuitenkaan onnistumista takaa.
Kunpa osaisin kertoa sulle että tää helpottaa? Kerron sulle 5 vuoden päästä? Kerro sä se sitte mulle myös silloin..
Lahjasoluhoito on vaihtoehto. Ite aloin omien solujen takia miettiä asiaa tosi aikaisin ja tehdä surutyötä. Ja itse sen tietää mihkä on valmis. Ite en olisi yhtään hoitoa jaksanut, vika punktio oli samaa helvettiä kuin kaikki muutkin. Taso kuraa ja alkioissa kävi kato. Ajattelin ettei ikinä enää tätä, nyt riittää. Ja se päätös helpotti kun antoi periksi. Meillä pohdittiin muita vaihtiksia adoptiosta sijaisperhetoimintaan ja ties mitä niiden väliltä. Olin hukassa, eksynyt, niin rikki. En tiedä mikä onni meillä kävi kun saimme mahdollisuuden julkisella lahjasoluhoitoon. Olisi pelottanut maksaa omaisuus yksityiselle jos tämä tuloksia tuottanut hoito ei olisi onnistunut. Mikään ei ole niin varma kuin epävarma. Mutta en halunnut jättää käyttämättä mitään välistä, sitten vanhana ei olisi tarvinnut miettiä mitä jos oltaisiinki käyty kaikki mahdollinen läpi. Halusin rauhan ja tiedon itselleni että kaikki on käyty läpi mitä on voitu käydä. Nää on niin vaikeita asioita että ne ketkä sen vauvan saa ilman suurempia yrittämisiä ei ikinä ymmärrä mitä lasettomuus tarkoittaa ja miten se vaikuttaa ihan jokaiseen asiaan elämässä.
PoistaT: eka anonyymi.
Hei anonyymi!
PoistaVoisitko kertoa lisää tästä, että julkisellakin puolella voi (ilmeisesti ainakin joskus siis) päästä lahjasoluhoitoon. Kiitos, jos jaksat vastata, aihe on itseä tällä hetkellä hyvin paljon kiinnostava.
Toivon, että blogin pitäjälle vastaukseni sopii. En kerro missä sairaanhoitopiirissä hoito tapahtui, sillä haluan pysyä mahd. anonyyminä.
PoistaMeille tehtiin kolme hoitoa julkisella, eivätkä ne tuottaneet tulosta. Hoitojen loputtua meille tarjotttiin loppukeskustelua, jonne mentiin vähän ajatuksella, että okei käydään sitten. Lääkärin kanssa käytiin hoitoja läpi, ja lapsettomuuden syy munasoluperäinen. Ei osattu selittää miksi.
Lääkäri kyseli mitä vaihtoehtoja oltiin mietitty ja oltiinhan me vaikka mitä! Sitten totesi, että heillä on tarjota lahjamunasoluhoito, jos minulla olisi sisko taikka hyvä ystävä, joka voisi solujaan luovuttaa. No eipä ole, enkä edes harkinnut ystäviltä kysymistä. Seuraavaksi sanoi, että on myös lahja-alkiohoito, jota meille tarjotaan. Siinä siis lapsensa hoidoilla saanut pariskunta haluaa luovuttaa loput alkionsa lapsettomuudesta kärsivälle pariskunnalle. En edes tiennyt tällaisen olevan mahdollista julkisella puolella. Tiedän, että yksityisellä ja ulkomailla tehdään lahja-alkiohoitoja paljonkin. En myöskään osaa sanoa miksi juuri meille hoitoa tarjottiin. En tiedä onko meistä käyty hoitopalaveria/neuvottelua, ei ainakaan sanottu.
Hoitoprosessiin kuuluu pakollinen psykologilla käynti ja se on kyllä hyvä juttu. Psykologi kirjoitti meistä lausunnon lapsettomuuspolille, jonne sitten varattiin aika hoitosuunnittelua varten. Katsotiin kierron vaihe, sain ohjeistuksen tukilääkityksiin. Siirtokierrossa kp 12 kävin ultrassa, jossa katsotiin kohdun limakalvon tilalle. Siirtopäiväksi sovittiin kp 19, ja tämä siis minun kohdalla. Periaate sama kuin normaalissa pakaste-alkiosiirrossa. Tosin sitä en ollut ikinä kokenut, joten kaikki oli uutta minulle. Allekirjoitimme myös sopimuspapereita, en tarkkaan muista mitä mutta vähän samantyyppisiä kuin normi hoidosta tehdyt sopimukset. Näistä muistaakseni lähti kuitenkin Valviraan? oma versionsa.
Me emme tiedä alkionsa luovuttaneesta pariskunnasta mitään, eivätkä he meistä. Saavat ainoastaan tietää, että raskaus on alkanut. Lapset saavat halutessaan 18-vuotiaana tietää luovuttajien henkilöllisyyden ottamalla yhteyttä Valviraan. Valvirahan ylläpitää luovutusrekisteriä sukusoluja luovuttaneista henkilöistä.
Näin siis meillä. Toivottavasti osasin vastata kattavasti. Tsemppiä!
T:Eka anonyymi.
Olen edelleen sitä mieltä, että loputtomiin ei tarvitse jaksaa. Toipuminen voi alkaa vasta, kun päätös lopettamisesta on tehty. Jos hoitoon lähteminen tuntuu vain vastenmieliseltä, ei siihen kannata lähteä. Seuraava hoito voi aina tuoda mukanaan onnistumisen, mutta se voi myös tuoda mukanaan epäonnistumisen.
VastaaPoistaJossain vaiheessa täytyy laittaa hoidoille piste. Se on kamalan vaikeaa. Sureminenkin oikeastaan vasta alkaa, kun toivo onnistumisesta oikeasti haudataan. Minulle oli hyvä, että tiesin viimeisen hoidon olevan viimeinen. Punktion jälkeen huokasin miehelleni, että tässä en ole enää ikinä. Se teki hyvää. Jättää koko hommalle jäähyväiset.
Tehkää päätös miehen kanssa kaksin. Se on teidän päätöksenne eikä kukaan muu voi sitä teidän puolestanne tehdä. Muiden (läheisten ja vertaisten täällä nettimaailmassa) tehtäväksi jää tsempata teitä on päätöksenne mikä tahansa.
Minun suruprosessini kesti aika tarkalleen vuoden. Se on pitkä aika surra, mutta nyt kun se on ohi, olen todella tyytyväinen, että päätimme lopettaa hoidot. Meillä toivoa tuo adoptioprosessi, mutta menetyksen surtuani uskallan myös sanoa, että ei kaksin jääminenkään meille olisi enää maailmanloppu.
Paljon tsemppiä pohtimiseen ja oman tien kulkemiseen!