Tänään yllättäen minulta kysyttiin jos minulla olisi rahaa lähtisinkö yksityiselle hoitoihin, kokeilisinko luovutetuilla soluilla...vai antaisinko asian olla niinkuin nyt annan asian olla taavllaan pakosta tavallaan itsekkyydestä (luulen että saisin vielä julkiselta tapeltua meille hoidon, jos haluaisin todella...sen verran tuossa meidän kohdalla on sössitty loppupeleissä)
Ja mitä vastasin...en mitään. En osaa sanoa haluanko enää koskaan tuohon helvettiin missä oltiin...mutta, entä jos se onnistuisikin? Entä jos joku ihmekeino keksittäisiin millä me saataisiinkin enemmän kuin kaksi alkiota...tai minä tulisin raskaaksi? Jos minulle joku pystyisi lupaamaan onnistumisen niin varmasti lähtisin, mutta kun eihän meillä nuo hoidot mitään onnistumisen tunteita ole missään välissä nostattaneet...pieleen on menty joka mutkassa enemmän tai vähemmän, niin miksi sitten itseään kiduttamaan. Lisäksi ikää alkaa olla niin paljon että en tiedä kannattaako tässävaiheessa enää edes yrittää...sitten näen mieheni kummitytön kanssa ja sydämeni itkee, koska hän ei koskaan pääse omaa lasta pitämään sylissään. Voinko siis olla niin itsekäs etten vielä yrittäisi, jos meille annettaisiin mahdollisuus, jos se vie mieheltäni mahdollisuuden tulla isäksi? Milloin on oikeus olla niin itsekäs että kiellän mieheltäni sen mahdollisuuden?
Veit taas jälleen kerran sanat suustani. Samoja juttuja mietin täällä. Mies haluaa luovutettuja munasoluja kokeilla ja on siitä valmis sitten maksamaankin. Mä oisin valmiimpi jo aloittamaan adoptiota. Silti jossain tuolla takaraivossa jykyttää se JOS. Entä jos? Entä jos tuo kolmas julkinen hoito vielä toisi jotain? entä jos munasoluhoito onnistuu? Ja samalla se KYYNISYYS, ettei mulle oo mitään toivoa annettu kuitenkaan. Ihan turha ees koittaa mitään. Ja tuota itsekkyyttäkin on tullut mietittyä. Ehkä se ei enää oo itsekkyyttä, jos tietää, ettei enää vaan pysty eikä kykene eikä jaksa. Vaan ihminen kyllä jaksaa aivan käsittämättömiä (Kuten säkin oot varmaan jo huomannut). Mulla on tällä hetkellä sellaiset fiilikset, että se ja sama. Tehdään hoitoja tai ollaan tekemättä. Voin tarjota kroppani miehelleni ja lääketieteelle jos ne siitä jotain kokee hyötyvänsä (mulle se ei oo antanu viimeaikoina ku veemäisen olotilan) - Aika karua. Tietty koitan pitää fyysisestä olotilasta sen verran huolta, että viihtyy kropassaan. Oman taistelun sitä joutuu käymään vaan sen psyykkisen olotilan kanssa. Vaikka koittaa suhtautua asiaan aseenteella "ihan sama" - niin jotain se imee kokoajan minuudesta pois. Oon tällä hetkellä ihan mielettömän väsynyt. Ja en ollenkaan tiedä, haluanko enää piikiteltäväksi ja törkittäväksi. Luovutushoidoissa ei tosin joutuisikaan niin paljoa. Ja olen päätynyt siihen, että annan miehen päättää ja miehen hoitaa kaikki käytännön asiat. Itse keskityn itseeni, että jaksaisin löytää jotain hyvääkin elämästä joskus.
VastaaPoistaHuh. Tulipahan avautuminen. Koitin vaan sanoa, että jos pää kestää niin just go for it. Ja pistä se mies tekemään mahdollisimman paljon asioiden järjestämistä. Se vähentää tosi paljon taakkaa omilta hartioilta. Meillä mies esim. on varannut kaikki ajat ja pääsääntöisesti pistänyt mua (ku ite pelkään neuloja) ja koittanut kestää ku oon ottanu itkupotkuraivareita vessanlattialla hormoonihuuruissani.
Minä kannustan ehdottomasti vaan vielä yrittämään. Oikeasti.
VastaaPoista<3
Yrittäkää vielä. Minä jotenkin näen sinut tulevaisuudessa äitinä. Uskon että onnistutte vielä.
VastaaPoista