Poistuminen asemalta...

Muutama työvuoro ja sitten lähdetään ihanaan Italiaan...päätin myös että pidän nyt lomaa täältä lapsettomuusblogeista heinäkuun. Kovasti yritän ainakin irtaantua täältä. Sillä pakkohan se on vähitellen myöntää, emmä enää tänne oikeestaan kuulu...en oikein tiedä minne kuulun? Olen edelleen lapseton, mutta toistaiseksi emme yritä...jos mahdollista niin välttelemme jopa mahdollisuuksia raskautua

Muuten elämä soljuu eteenpäin, kesätöiden jälkeen käyn koululla muutaman päivän ja aloitan suoraan viimeisen harjoitteluni ja näillä näkymin valmistun reilun kuukauden aiemmin...joulukuulle sitten toivottavasti joku työpaikka lohkeaa ja päästään uuteen reissuun ensi kesänä (ellei jo talvella onnistu). Loppuvuodesta toivottavasti saamme haaveilemani rivarikolmion ja pääsemme vihdoin "kotiutumaan" johonkin asuntoon kunnolla...ainakin siihen saakka että olen valmis ostamaan oman asunnon/talon, jostain syrjästä missä voin antaa koiriemme juosta vapaana ja rakentaa kunnon kasvihuoneen. Nämä ovat asiota joista haaveilen, nämä ovat asioita jotka vähitellen toteutuvat kun teen töitä niiden eteen...ja minähän teen.

Sillä...minä tiedän että kun on mahdollista itse vaikuttaa, saan asiat menemään tahtoni mukaan...on vaan ollut pakko oppia sekin että on asioita, joihin en voi vaikuttaa ja maailma ei kaadu siihen, ettei saa kaikkea mitä haluaa. On vain etsittävä uutta suuntaa, uusi polku jota seurata tai ovi pois asemalta, jossa junnaat...ja elää elämääsi pää pystyssä minne tahansa menet. Elää elämääsi vahvana ja upeana ihmisenä, joka olet vaikka elämä onkin sinua potkinut päähän. Elää eläen niin että oikeasti kääntää sen "heikkouden" potkun vahvuudeksi, sellaiseksi jonka avulla selviää mistä vaan...sillä olethan selvinnyt jo paljon pahemmastakin?

Välillä epäilen et hehkutan liikaakiin tätä nykyistä oloani, mutta minulla on oikeasti piiiitkästä aikaa hyvä olla. Nyt kun olen "luovuttanut" ja pystynyt käyttämään energiaani muuhunkin kuin hoitoihin olen huomannut että olen oikeasti hyvä siinä mitä olen opiskellut viimeiset kolme vuotta. Koko tämän ajan olen ollut epävarma osaamisestani (ja itsestäni), mutta kun olen oppinut hyväksymään omat vajavaisuuteni ja kääntämään ne vahvuudeksi olen oikeasti hyvä ja empaattinen hoitaja. Osaan  uskomattoman paljon asioita, joista luulin vaan lukeneeni...tai nähneeni muiden tekevän. Tentit eivät olleet vaikeita, eivätkä tuskaisia vaikka oikeasti luin tosi huonosti kevään tentteihin...vielä vuosi sitten isot määrätkään lukemista ei saanut asioita tarttumaan päähän...tilaa oli vaan surulle ja kierronvaiheen pohtimiselle.

Minä poistun nyt lomalle ja palaan sitten elokuussa, kun on italia ihannoitu (siitä kirjoittelen sitten, jos onnistun hillitsemään itseni) ja kesän festarit rällätty...silloin jatkan tarinaani, mihin se ikinä viekin. Ehkä tämä on yksi selviytymistarina muiden joukossa, erilainen sellainen. Tämä ei päätynyt raskauteen tai adoptioon...tämä tarina jatkuu erilaisena. mutta jatkuu.

Hyvää kesää kaikille (kaipa se aurinko joskus suomeenkin eksyy)!

ja mä muuten leikkaisin tukkani, se on nyt tyyliä ginnifer goodwin (googlella löytyy, en jaksa linkitellä kuvia) ja rakastan sitä...paras ratkaisu aikoihin tukan suhteen. Puoli vuotta sitten mulla oli olkapäille ulottuva täysin vaalea tukka (olen luonnostani täysin blondi) ja pelkäsin lähes kaikkea, surin ja itkin. Nyt mulla on hennalla punaiseksi värjätty (eli ketunpunainen) pörrö, enkä voisi olla tyytyväisempi elämääni. Ehkä joku päivä se suruisuus katoaa katseestani tai ei...mä en enää välitä ;)