Mitä meille kuuluu? Ei oikeastaan mitään ihmeempiä, adoptioasiassa ei olla tehty päätöstä tai mitään suuntaan tai toiseen, syksylle on pieni irtiottoreissu varattu. Töissä on kiirettä, perehdytys loppui ja alkoi "itsenäinen" työskentely. Työstäni tykkään ja olen siinä hyvä, siis oikeasti sellainen paikka jossa tunnen osaavani asiani vaikka jokainen päivä on erilainen ja jokainen potilas on erilainen.
Kuntoilun aloitin uusiks, tuli täs alkuvuosi oltua salitta ja nyt hommasin jäsennyyden lähisalille ja uusi treeniohjelma on kassissa, lisäksi muutamat mukavat jumpat valittu vakiojumpiksi...lisäksi ajattelin kokeilla mahdollisimman montaa uutta lajia salin tarjonnasta. Lisäksi avoimen yliopiston kautta aloitan opintoja syyskuulla, eli kiireinen tää syksy tulee olemaan...mutta ei se haittaa. Tykkään tehdä, pitää itseni kiireisenä ja tehdä näitä asioita mistä oon haaveillu.
En oikein tiiä taas mitä kirjoittelis, tää elo on niin tavallista...pitäis ehkä se iltavuoro-postaus tehdä, kun oikeestaan enemmän nykyään iltavuoroo teen. Ehkä muutenkin vois jonkun huikeen idean keksiä...sitä odottaessa. Lapsettomuudesta mulla ei oikein enää oo kirjoitettavaa, se vaan on osa elämää...mut emmä sitä enää ees sinänsä ajattele, raskaanaolevat ei häiritse minua tai hetkauta millään lailla, lasten kanssa töissä viihdyn, eikä edes työkavereiden tai vanhempien kyselyt "onko sinulla omia lapsia?" aiheuta ihmeellisimpiä tunteita, se on kysymys muiden joukossa joita kysytään uusilta työkavereilta tai hoitajalta joka hoitaa leikkauksesta tullutta lastasi.
Mut sen verran kysyn teiltä, oisko kellään mitään lukemisideaa? Tekis mieli joku hyvä kirja lukea, mutta en vaan oo löytänyt mitään hyvää
Erilainen selviytymistarina lapsettomuudesta ja elämästä lapsettomana.
tiistai 9. elokuuta 2016
maanantai 18. heinäkuuta 2016
Lapsettoman haaveet
Jännä on ollu lukea muutamasta blogista ja keskustelusta, miten lapsettomat ovat lähestulkoon itsekkäitä eläjiä ilman mitään haaveita. Emme ymmärrä miten lapsien kanssa voi tehdä ihan samoja asioita kuin lapsettomina. Jos en ole perheellinen, haluan vaan bilettää ja shoppailla (en muuten kummastakaan pahemmin välitä enää, nuorempana kyllä tykkäsin enemmänkin juhlia), löysimme tapaamassa kavereita lounailla ja luemme kirjoja...ja koska emme haaveile lapsesta emme haaveile mistään.
Sannia lainatakseni mitähän vittua? Eikö elämässä muka voi olla mitään muuta haavetta kuin lapsi? Tai mistä ihmeestä tulee toi ikuinen lapsettomien biletys ja shoppailu-elämäntapa? Yhtään lapsetonta en tunne, jotka juosis shoppailemassa ja bilettämässä, samalla tavalla tässä töitä tehdään ja normaalia perhe-elämää eletään kuin lapsellisetkin, meillä vaan ei ole lapsia. Ja vaikka lasten kanssa voi ihan samoja asioita tehdä kuin me lapsettomat, niin kyllä pienen vauvan ja lapsen kanssa on vaikeampi matkustaa tai lähteä lounaalle, kuin ilman lasta.
Itse kävin juuri aika oudonkin keskustelun kaverini kanssa juurikin näistä asioista, hänellä oli kauhea tarve todistaa että pienen lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita kuin hän ilman lasta teki. Kuitenkin samaan hengenvetoon valitteli miten mun elämä on niin helppoo ja pystyn bilettää milloin haluan. Jälkikäteen tätä mietin niin liekköhän taustalla tuossa bilettävät-lapsettomat ajatuksessa se että kyllä jotkut äidit ja isät haluaisi helpommin lähteä juhlimaan kuin pystyvät.
Ja noista haaveista, kyllä vähän huolestuttavaakin on jos elämän ainut haave on lapsi, eikä voi kuvitella että muita haaveita voi olla. Kyllä mulla haaveita ja tavoitteita on, juurikin niiden takia en parikymppisenä voinut kuvitellakaan ryhtyväni äidiksi...ja toisaalta niiden takia pystyn nyt elämään elämääni lapsettomana. Enkä todellakaan kadu, vaikka odotinkin yli kolmenkymmenen ikävuoden ennenkuin edes yritettiin lasta. En myöskään kadu että yritys jätettiin julkisiin hoitoihin, eikä lähdetty yksityiselle. Kyllä kuusi vuotta tuon ympärillä on ihan tarpeeksi aikaa, elämässä on niin paljon muutakin kuin lapsen tekeminen. Vaikka se päätös vaikea on niin pakkohan sitä on elääkin joskus, eikä vaan olla siinä välitilassa ja laskea päiviä kuukautisten ympärillä (sillä sitähän se elämä yrittäessä on)
Mistä minä sitten haaveilen...urasta, jatko-opinnoista, matkoista, omakotitalosta ja isosta omasta pihasta jota myllätä ja jossa koirat voi vapaana temmeltää, ihan tavallisesta elämästä ja ehkä jossain vaiheessa toisen irliksen hommaan (tai kaksi). En haaveile tai halua bilettää ja shoppailla, ei semmoset oikeestaan enää kuulu elämään (shoppailusta en oo oikein ikinä välittänyt ja biletystä nyt tuli nuorempana harrastettua).
Ja näin lopuksi, kyllä minä nykyään olen itsekäskin. Haluan elää elämääni tällaisena kuin se on, enkä toisten odotusten ja ihmetysten mukaan. Haluan nauttia elämästäni ja tehdä asioita, joista nautin enkä halua joka kerta perustella päätöksiäni tai rahan-/ajankäyttöäni vaikkei minulla ole lapsia. Enköhän mä oo tarpeeks "maksanu" siitä että tämmöseen tilanteeseen pääsen ja pystyn nauttimaan elämästäni.
Sannia lainatakseni mitähän vittua? Eikö elämässä muka voi olla mitään muuta haavetta kuin lapsi? Tai mistä ihmeestä tulee toi ikuinen lapsettomien biletys ja shoppailu-elämäntapa? Yhtään lapsetonta en tunne, jotka juosis shoppailemassa ja bilettämässä, samalla tavalla tässä töitä tehdään ja normaalia perhe-elämää eletään kuin lapsellisetkin, meillä vaan ei ole lapsia. Ja vaikka lasten kanssa voi ihan samoja asioita tehdä kuin me lapsettomat, niin kyllä pienen vauvan ja lapsen kanssa on vaikeampi matkustaa tai lähteä lounaalle, kuin ilman lasta.
Itse kävin juuri aika oudonkin keskustelun kaverini kanssa juurikin näistä asioista, hänellä oli kauhea tarve todistaa että pienen lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita kuin hän ilman lasta teki. Kuitenkin samaan hengenvetoon valitteli miten mun elämä on niin helppoo ja pystyn bilettää milloin haluan. Jälkikäteen tätä mietin niin liekköhän taustalla tuossa bilettävät-lapsettomat ajatuksessa se että kyllä jotkut äidit ja isät haluaisi helpommin lähteä juhlimaan kuin pystyvät.
Ja noista haaveista, kyllä vähän huolestuttavaakin on jos elämän ainut haave on lapsi, eikä voi kuvitella että muita haaveita voi olla. Kyllä mulla haaveita ja tavoitteita on, juurikin niiden takia en parikymppisenä voinut kuvitellakaan ryhtyväni äidiksi...ja toisaalta niiden takia pystyn nyt elämään elämääni lapsettomana. Enkä todellakaan kadu, vaikka odotinkin yli kolmenkymmenen ikävuoden ennenkuin edes yritettiin lasta. En myöskään kadu että yritys jätettiin julkisiin hoitoihin, eikä lähdetty yksityiselle. Kyllä kuusi vuotta tuon ympärillä on ihan tarpeeksi aikaa, elämässä on niin paljon muutakin kuin lapsen tekeminen. Vaikka se päätös vaikea on niin pakkohan sitä on elääkin joskus, eikä vaan olla siinä välitilassa ja laskea päiviä kuukautisten ympärillä (sillä sitähän se elämä yrittäessä on)
Mistä minä sitten haaveilen...urasta, jatko-opinnoista, matkoista, omakotitalosta ja isosta omasta pihasta jota myllätä ja jossa koirat voi vapaana temmeltää, ihan tavallisesta elämästä ja ehkä jossain vaiheessa toisen irliksen hommaan (tai kaksi). En haaveile tai halua bilettää ja shoppailla, ei semmoset oikeestaan enää kuulu elämään (shoppailusta en oo oikein ikinä välittänyt ja biletystä nyt tuli nuorempana harrastettua).
Ja näin lopuksi, kyllä minä nykyään olen itsekäskin. Haluan elää elämääni tällaisena kuin se on, enkä toisten odotusten ja ihmetysten mukaan. Haluan nauttia elämästäni ja tehdä asioita, joista nautin enkä halua joka kerta perustella päätöksiäni tai rahan-/ajankäyttöäni vaikkei minulla ole lapsia. Enköhän mä oo tarpeeks "maksanu" siitä että tämmöseen tilanteeseen pääsen ja pystyn nauttimaan elämästäni.
torstai 14. heinäkuuta 2016
Miten selvisin?
Miten selvisin lapsettomuuden tuskasta? Miten päädyin tähän hetkeen, tähän olotilaan?
Tätä kirjoitusta olen aloittanut, muokannut, pyyhkinyt pois ja aloittanut alusta...ja muokannut...jne jne. On vaikea sanoa mikä helpotti, mikä oli se ratkaiseva asia millä pääsin pahimman yli. Ehkä se oli opinnot, oli pakko puskea eteenpäin, ei voinut rypeä surussa eikä jäädä paikoilleen junnaamaan. Ehkä se oli läheiset jotka tukivat, kuuntelivat itkut ja ottivat vastaan kiukun. Ehkä se oli vaan aika?
Tänään kuitenkin sen tajusin, jossain vaiheessa olen "antanut anteeksi" itselleni, olen hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen kaikkine "vikoineni". Miten sitten onnistuin tässä, no ainoastaan aika auttaa, en missään välissä ole tietoisesti päättänyt luopua tai unohtaa tai hyväksyä asiaa. Ei sitä voi päättää, eikä sitä voi pakottaa (vaikka itsekin niin luulin, luulin että kun elän oletuksella että huonosti käy niin helpommin asiasta yli pääsen...ei se niin mene) ja vaikka vuosia sitten toistelin että olen ihan sinut asian kanssa, niin pakko myöntää en ollut.
Ei tämän lapsettomuuden kanssa voi olla sinut kunnolla ennenkuin hoidot ja yritys on omalla kohdalla loppuneet. Niin kauan kun on toivoa ja oletusta onnistumisesta, ei voi sanoa että hyväksyy elämänsä lapsettomana, ainakaan täysin. Sillä miten voit hyväksyä asian, jota vastaan edelleen "tappelet".
Ja ei en olisi tätä itselleni tai kellekään muulle halunnut, näin kävi ja pakkohan tämän kanssa oli oppia elämään. Mutta voin kyllä myöntää, että epäilen tämän olevan minulle helpompi kestää kuin monelle muulle...minulle lapsensaaminen ei ollut aina haaveena, itseasiassa en aiemmissa suhteissa edes ajatellut asiaa. Vasta nykyisen miehen kanssa aikoinaan asia tuli puheeksi ja haaveeksi (ja pakkomielteeksi). Jos mulle joku ois kymmenen vuotta sitten sanonut että pistän mielenterveyteni ja kroppani sekaisin saadakseni lapsen, olisin varmaan nauranut päin naamaa..sillä se ei ollut mun haave, minä halusin reissata...nähdä maailmaa ja oppia uutta.
Joten minulle hoitojen loppuminen tarkoitti paluuta vanhoihin haaveisiin, niihin mistä haaveiltiin ennen lasta. Ruvettiin suunnittelemaan matkaa ulkomaille. Keskitin ajatukseni opinnäytetyön loppuun viemiseen, viimeiseen työharjoitteluun ja tehtäviin, Pian valmistuinkin hyvillä arvosanoilla ja oli aika etsiä töitä, löysin ja aloitin työn määräaikaisella sopimuksella ja nyt kesän alusta aloitin jo uudessa työssä. Ruvettiin yhdessä luomaan uudenlaista tulevaisuutta, sellaista elämää mistä puhuttiin suhteen alkuaikoina. Matkailua, harrastuksia, koiria, mökkeilyä (joka on vielä rästissä tältä kesältä), leffoja ja ravintoloita...dinkkuilua kahden työssäkäyvän tuloilla. Ja tällä hetkellä tuntuu että minä elän sitä elämää, mitä mun tuleekin elää...mutkien kautta päädyin tähän.
Ja lopuksi, en tiedä osaanko tai pystynkö mitenkään neuvomaan muita hoidoissa olevia tai niitä, jotka ovat jo hoidoissa pettyneet. Enkä sitä yritäkään, jokaisella on oma tiensä kuljettavana ja keinonsa selvitä esteistä. Enkä todellakaan osaa neuvoa teitä, joille se lapsi on haaveista suurin...sillä minulle se oli haa muiden joukossa, joten en todellakaan tiedä miten olisin toiminut tai missä tilassa olisin jos lapsi olisi ollut ainut päämäärä mitä elämältä haluan.
Hirveän vaikea kirjoittaa tää teksti, en tiiä miks...kyselkää niin yritän vastailla parhaani mukaan :)
Tätä kirjoitusta olen aloittanut, muokannut, pyyhkinyt pois ja aloittanut alusta...ja muokannut...jne jne. On vaikea sanoa mikä helpotti, mikä oli se ratkaiseva asia millä pääsin pahimman yli. Ehkä se oli opinnot, oli pakko puskea eteenpäin, ei voinut rypeä surussa eikä jäädä paikoilleen junnaamaan. Ehkä se oli läheiset jotka tukivat, kuuntelivat itkut ja ottivat vastaan kiukun. Ehkä se oli vaan aika?
Tänään kuitenkin sen tajusin, jossain vaiheessa olen "antanut anteeksi" itselleni, olen hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen kaikkine "vikoineni". Miten sitten onnistuin tässä, no ainoastaan aika auttaa, en missään välissä ole tietoisesti päättänyt luopua tai unohtaa tai hyväksyä asiaa. Ei sitä voi päättää, eikä sitä voi pakottaa (vaikka itsekin niin luulin, luulin että kun elän oletuksella että huonosti käy niin helpommin asiasta yli pääsen...ei se niin mene) ja vaikka vuosia sitten toistelin että olen ihan sinut asian kanssa, niin pakko myöntää en ollut.
Ei tämän lapsettomuuden kanssa voi olla sinut kunnolla ennenkuin hoidot ja yritys on omalla kohdalla loppuneet. Niin kauan kun on toivoa ja oletusta onnistumisesta, ei voi sanoa että hyväksyy elämänsä lapsettomana, ainakaan täysin. Sillä miten voit hyväksyä asian, jota vastaan edelleen "tappelet".
Ja ei en olisi tätä itselleni tai kellekään muulle halunnut, näin kävi ja pakkohan tämän kanssa oli oppia elämään. Mutta voin kyllä myöntää, että epäilen tämän olevan minulle helpompi kestää kuin monelle muulle...minulle lapsensaaminen ei ollut aina haaveena, itseasiassa en aiemmissa suhteissa edes ajatellut asiaa. Vasta nykyisen miehen kanssa aikoinaan asia tuli puheeksi ja haaveeksi (ja pakkomielteeksi). Jos mulle joku ois kymmenen vuotta sitten sanonut että pistän mielenterveyteni ja kroppani sekaisin saadakseni lapsen, olisin varmaan nauranut päin naamaa..sillä se ei ollut mun haave, minä halusin reissata...nähdä maailmaa ja oppia uutta.
Joten minulle hoitojen loppuminen tarkoitti paluuta vanhoihin haaveisiin, niihin mistä haaveiltiin ennen lasta. Ruvettiin suunnittelemaan matkaa ulkomaille. Keskitin ajatukseni opinnäytetyön loppuun viemiseen, viimeiseen työharjoitteluun ja tehtäviin, Pian valmistuinkin hyvillä arvosanoilla ja oli aika etsiä töitä, löysin ja aloitin työn määräaikaisella sopimuksella ja nyt kesän alusta aloitin jo uudessa työssä. Ruvettiin yhdessä luomaan uudenlaista tulevaisuutta, sellaista elämää mistä puhuttiin suhteen alkuaikoina. Matkailua, harrastuksia, koiria, mökkeilyä (joka on vielä rästissä tältä kesältä), leffoja ja ravintoloita...dinkkuilua kahden työssäkäyvän tuloilla. Ja tällä hetkellä tuntuu että minä elän sitä elämää, mitä mun tuleekin elää...mutkien kautta päädyin tähän.
Ja lopuksi, en tiedä osaanko tai pystynkö mitenkään neuvomaan muita hoidoissa olevia tai niitä, jotka ovat jo hoidoissa pettyneet. Enkä sitä yritäkään, jokaisella on oma tiensä kuljettavana ja keinonsa selvitä esteistä. Enkä todellakaan osaa neuvoa teitä, joille se lapsi on haaveista suurin...sillä minulle se oli haa muiden joukossa, joten en todellakaan tiedä miten olisin toiminut tai missä tilassa olisin jos lapsi olisi ollut ainut päämäärä mitä elämältä haluan.
Hirveän vaikea kirjoittaa tää teksti, en tiiä miks...kyselkää niin yritän vastailla parhaani mukaan :)
perjantai 1. heinäkuuta 2016
Aamuvuoron arki
4.30 - 4.50 herätyskello soi...yritän torkuttaa, mutta pienin koirista hyppää jalkopäästä hereillä ja lähtee tökkimään loppulauman hereille. Joten pakko nousta.
5.00 olen saanut vaatteet päälle ja koirat remmeihinsä. Lähdetään ulos, kesäinen ihana auringonpaiste saa koirat ja minut siristelemään silmiä, mutta pian olemme täydessä vauhdissa kävelemässä kohti lampea jonka aamuisin kierrämme.
5.45 takaisin kotona, koirille kipot eteen...taas vaihteeksi koetellaan koirien itsehillintää, kun nuorimmainen ei meinaa kestää paikoillaan kun joutuu lupaa syömiseen odottamaan. Lopulta tämäkin onnistuu ja karvakorvat pääsevät ruokailemaan.
Tässä vaiheessa kahvinkeitin päälle, teen pienen aamutreenin (10-15min.) ja suihkuun. Suihkun jälkeen kananmunat pannulle paistumaan ja kasvisten pilkkomista. Pian pääsen nauttimaan aamupalasta ja kahvista.
6.15 ripsivärit naamaan, vaatteet päälle ja tukka kuivaksi. Pyöräilykypärä kainaloon ja eväät reppuun...koska muistan taas kerran että vuoro alkaakin 7.00 eikä 7.30 kuten koko alkuvuoden on alkanut. Tässä vaiheessa huhuilen myös alakertaan miehelle, jotta nousee ylös koirien seuraksi yläkertaan, ellei miehelläkin ole aamuvuoro.
6.30 pyöräillen kohti työpaikkaa
6.45 työvaatteiden haku ja vaihto, töihin leimaus ja sitten kiireellä hissille ja kohti töitä.
7.00 - 15.00/15.30/16.00 työhommia, potilashuoneesta ja leikkausaikatauluista rippuen joko hirveätä kiirettä tai rauhallisempaa menoa. Välillä lounas- ja kahvitauot, lopulta leimaan itseni ulos, vaihdan omat vaatteet ja lähden polkemaan kohti kotia. Iltapäivällä yleensä jotain välipalaa syön kahvin yhteydessä.
Kotiin tultua haen koirat alakerrasta, käymme lenkillä. Lenkin pituus 30-90min, riippuen onko mies ollut aamuvuorossa vai iltavuorossa...eli kauanko koirat olivat yksin ja milloin viimeisin lenkki oli. Lenkin jälkeen koirille muonat ja sitten meille ruoka tulille.
Vielä muutama viikko sitten klo 18.00 oli päivällinen ja emmerdale, nyt kesällä HBO:n kautta sinkkuelämää päivällisen kanssa...ja kyllä minä syön sohvalla, en osaa pöydän äärellä istua pojottaa ja syödä.
19.30 iltalenkki, tämä yleensä noin 45minuuttia, ylämäet juoksuspurteilla.
Iltalenkin jälkeen katson seuraavan päivän eväät valmiiksi itselle ja miehelle, tsekkaan myös että jääkaapissa on iltapalaa iltavuorosta tulevalle miehelle ja lataan kahvinkeittimen valmiiksi aamua varten.
20.30-21.00 ylen uutiset ja iltapala, sitten pihan kautta alakertaan makoilemaan ja lukemaan, jos pysyn hereillä (en muuten vieläkään ole saanut aloitettua joka kesäistä siinuhe egyptiläinen-projektiani...jospa tänä kesänä itseäni sillä kirjalla sivistäisin)
Mies ilmaantuu yön aikana, herättää sen verran että saadaan muutama sana vaihtaa ja iltapusut ja jatkan unia. Outoa miten tässäkin on löytynyt rytmitys, vaikkei välillä viikolla toisiamme nähdä kuin nukkumassa...onneksi on vapaat viikonloput.
Viikonloppuisin saadaan nauttia pitkistä hitaista aamuista, yhteisistä lenkeistä ja leffa- ja peli-illoista. Mutta ehkäpä viikonlopuista saa oman postauksen. Tämmöinen on mun aamuvuoron rytmitys. Saa nähdä miten noi aamulenkit maistuu kun maassa on lunta ja pakkasta ;)
5.00 olen saanut vaatteet päälle ja koirat remmeihinsä. Lähdetään ulos, kesäinen ihana auringonpaiste saa koirat ja minut siristelemään silmiä, mutta pian olemme täydessä vauhdissa kävelemässä kohti lampea jonka aamuisin kierrämme.
5.45 takaisin kotona, koirille kipot eteen...taas vaihteeksi koetellaan koirien itsehillintää, kun nuorimmainen ei meinaa kestää paikoillaan kun joutuu lupaa syömiseen odottamaan. Lopulta tämäkin onnistuu ja karvakorvat pääsevät ruokailemaan.
Tässä vaiheessa kahvinkeitin päälle, teen pienen aamutreenin (10-15min.) ja suihkuun. Suihkun jälkeen kananmunat pannulle paistumaan ja kasvisten pilkkomista. Pian pääsen nauttimaan aamupalasta ja kahvista.
6.15 ripsivärit naamaan, vaatteet päälle ja tukka kuivaksi. Pyöräilykypärä kainaloon ja eväät reppuun...koska muistan taas kerran että vuoro alkaakin 7.00 eikä 7.30 kuten koko alkuvuoden on alkanut. Tässä vaiheessa huhuilen myös alakertaan miehelle, jotta nousee ylös koirien seuraksi yläkertaan, ellei miehelläkin ole aamuvuoro.
6.30 pyöräillen kohti työpaikkaa
6.45 työvaatteiden haku ja vaihto, töihin leimaus ja sitten kiireellä hissille ja kohti töitä.
7.00 - 15.00/15.30/16.00 työhommia, potilashuoneesta ja leikkausaikatauluista rippuen joko hirveätä kiirettä tai rauhallisempaa menoa. Välillä lounas- ja kahvitauot, lopulta leimaan itseni ulos, vaihdan omat vaatteet ja lähden polkemaan kohti kotia. Iltapäivällä yleensä jotain välipalaa syön kahvin yhteydessä.
Kotiin tultua haen koirat alakerrasta, käymme lenkillä. Lenkin pituus 30-90min, riippuen onko mies ollut aamuvuorossa vai iltavuorossa...eli kauanko koirat olivat yksin ja milloin viimeisin lenkki oli. Lenkin jälkeen koirille muonat ja sitten meille ruoka tulille.
Vielä muutama viikko sitten klo 18.00 oli päivällinen ja emmerdale, nyt kesällä HBO:n kautta sinkkuelämää päivällisen kanssa...ja kyllä minä syön sohvalla, en osaa pöydän äärellä istua pojottaa ja syödä.
19.30 iltalenkki, tämä yleensä noin 45minuuttia, ylämäet juoksuspurteilla.
Iltalenkin jälkeen katson seuraavan päivän eväät valmiiksi itselle ja miehelle, tsekkaan myös että jääkaapissa on iltapalaa iltavuorosta tulevalle miehelle ja lataan kahvinkeittimen valmiiksi aamua varten.
20.30-21.00 ylen uutiset ja iltapala, sitten pihan kautta alakertaan makoilemaan ja lukemaan, jos pysyn hereillä (en muuten vieläkään ole saanut aloitettua joka kesäistä siinuhe egyptiläinen-projektiani...jospa tänä kesänä itseäni sillä kirjalla sivistäisin)
Mies ilmaantuu yön aikana, herättää sen verran että saadaan muutama sana vaihtaa ja iltapusut ja jatkan unia. Outoa miten tässäkin on löytynyt rytmitys, vaikkei välillä viikolla toisiamme nähdä kuin nukkumassa...onneksi on vapaat viikonloput.
Viikonloppuisin saadaan nauttia pitkistä hitaista aamuista, yhteisistä lenkeistä ja leffa- ja peli-illoista. Mutta ehkäpä viikonlopuista saa oman postauksen. Tämmöinen on mun aamuvuoron rytmitys. Saa nähdä miten noi aamulenkit maistuu kun maassa on lunta ja pakkasta ;)
torstai 23. kesäkuuta 2016
Kesäkuun summausta
No oho...en edes huomannut, että viimeisin kirjoitus on alkukuulta. Tää kuukausi on mennyt niin hurahtaen. Mulla alkoi uusi työ kesäkuun alussa, lisäksi kävin nuorten leirillä töissä alkukuusta, joten en ole oikeastaan muuta tehnyt kuin töitä. Uusi työ on vaativampi kuin entinen, perehdytys itsessään kestää 6-8 viikkoa ja sopeutuminen vuorotyöhön on kaiken uuden lisäksi vetänyt aika piippuun.
Väsymyksestä ja "puhkiolosta" huolimatta rakastan uutta työtäni, tykkään sen antamista haasteista ja kaikesta uudesta mitä työ on tuonut elämääni. Haittapuolena vuorotyö, koska miehenikin tekee vuorotyötä viikot hurahtaa välillä niin ettei oikein nähdä kuin yöllä toisen nukkuessa. Koirille nämä minä illassa ja mies aamussa (tai toisinpäin) ovat helppoja, yksinoloa ei tule kuin muutama tunti. Näistä "näkymättömyys"-viikoista johtuen, teimme diilin että vähintään kerran kuussa pidämme kunnollisen treffi-illan, leffaa &raflaa tms ihan kahdestaan. Näiden iltojen lisäksi kerran kuussa näemme kaveriporukalla, grillaillaan ja chillaillaan, nautitaan kesäilloista ja niiden lämmöstä.
Yliopistoon hain, pääsykokeet tuli ja meni, puolesta pisteestä jäi sisäänpääsy kiinni...vaikka kirjoitin yhden kysymysesseen aivan väärästä aiheesta....joten nyt joko avoimen kautta lähden aloittelemaan tai yritän ensi keväänä uudelleen. Selvisi sellainen ettei välttämättä mun koulutuksen kanssa kannata avoimen kautta hakea, kun tulee maksettua turhista kursseita...ja toisaalta toi puolipistettä on helppo skarpata (ehkä vain kirjoittamalla oikeesta aiheesta). Mutta tätä vielä pähkäilen, elokuussa pitänee sit päättää aloitanko avoimessa jotain kursseja käymään. Päätin miten tahansa, ensi keväänä uusi haku edessä.
Tämmöisiä tänne. Ai joo kierukan myötä näyttäisi menkat nyt loppuneen, kerran kuussa on pientä nipistelyä kohdun tienoilla, mutta kaameat krampit ja vuodot näyttäisi olevan historiaa...oikeesti voiko olla näin helppoa?
Nooran innoittama yritän kirjoittaa, joku päivä mulle "normaalista" päivästä, vaikka luultavasti pitänee kirjoittaa erikseen ilta-ja aamuvuoropäivistä. Eroavat sen verran sisällöltään :)
Hauskaa juhannusta kaikille!
Väsymyksestä ja "puhkiolosta" huolimatta rakastan uutta työtäni, tykkään sen antamista haasteista ja kaikesta uudesta mitä työ on tuonut elämääni. Haittapuolena vuorotyö, koska miehenikin tekee vuorotyötä viikot hurahtaa välillä niin ettei oikein nähdä kuin yöllä toisen nukkuessa. Koirille nämä minä illassa ja mies aamussa (tai toisinpäin) ovat helppoja, yksinoloa ei tule kuin muutama tunti. Näistä "näkymättömyys"-viikoista johtuen, teimme diilin että vähintään kerran kuussa pidämme kunnollisen treffi-illan, leffaa &raflaa tms ihan kahdestaan. Näiden iltojen lisäksi kerran kuussa näemme kaveriporukalla, grillaillaan ja chillaillaan, nautitaan kesäilloista ja niiden lämmöstä.
Yliopistoon hain, pääsykokeet tuli ja meni, puolesta pisteestä jäi sisäänpääsy kiinni...vaikka kirjoitin yhden kysymysesseen aivan väärästä aiheesta....joten nyt joko avoimen kautta lähden aloittelemaan tai yritän ensi keväänä uudelleen. Selvisi sellainen ettei välttämättä mun koulutuksen kanssa kannata avoimen kautta hakea, kun tulee maksettua turhista kursseita...ja toisaalta toi puolipistettä on helppo skarpata (ehkä vain kirjoittamalla oikeesta aiheesta). Mutta tätä vielä pähkäilen, elokuussa pitänee sit päättää aloitanko avoimessa jotain kursseja käymään. Päätin miten tahansa, ensi keväänä uusi haku edessä.
Tämmöisiä tänne. Ai joo kierukan myötä näyttäisi menkat nyt loppuneen, kerran kuussa on pientä nipistelyä kohdun tienoilla, mutta kaameat krampit ja vuodot näyttäisi olevan historiaa...oikeesti voiko olla näin helppoa?
Nooran innoittama yritän kirjoittaa, joku päivä mulle "normaalista" päivästä, vaikka luultavasti pitänee kirjoittaa erikseen ilta-ja aamuvuoropäivistä. Eroavat sen verran sisällöltään :)
Hauskaa juhannusta kaikille!
sunnuntai 5. kesäkuuta 2016
Adoptio
Siinä se nyt on...pyörii mielessä ja eksynyt jo keskusteluihin miehen kanssa. Mies joku aika sitten tokaisi jotain dokkaria katsellessa "ei se biologia vanhemmiksi ketään tee, vaan vanhemmat on ne jotka lapsen kasvattaa..." siinä oltiin hetki hiljaa ja tuli se sanottua ääneen...entä jos? Vieläkö jaksaisi siihen lähteä, olisimmeko valmiit siihen myllyyn minkä läpi on mentävä? Olisiko se meidän tiemme vanhemmiksi? Onko edes meille tietä vanhemmiksi?
Onhan adoptio vaihtoehtona ollut puheissamme iät ja ajat...kuitenkin enemmän sellaisena kaukaisena vaihtoehtona, jopa silloin kun hoidot loppuivat niin ei aika ollut kypsä edes ajatella sitä oikeasti. Nyt puolitoista vuotta myöhemmin ajatus pyörii päässä. Ehkä aika on tehnyt tehtävänsä, ehkä olen surrut suruni ja olemme saaneet aikaa itsellemme, aikaa meille.
En tiedä mihin tässä lähdetään, mutta pohditaan nyt ainakin...sillä pitää se kunnolla ajatuksen tasolla käydä läpi, ennenkuin lähdemme tuon kiven kääntämään.
Onhan adoptio vaihtoehtona ollut puheissamme iät ja ajat...kuitenkin enemmän sellaisena kaukaisena vaihtoehtona, jopa silloin kun hoidot loppuivat niin ei aika ollut kypsä edes ajatella sitä oikeasti. Nyt puolitoista vuotta myöhemmin ajatus pyörii päässä. Ehkä aika on tehnyt tehtävänsä, ehkä olen surrut suruni ja olemme saaneet aikaa itsellemme, aikaa meille.
En tiedä mihin tässä lähdetään, mutta pohditaan nyt ainakin...sillä pitää se kunnolla ajatuksen tasolla käydä läpi, ennenkuin lähdemme tuon kiven kääntämään.
lauantai 4. kesäkuuta 2016
Historiallinen Berliini
Me siis lomailtiin, käytiin Berliinissä pitkä viikonloppu. Jokseenkin epäilevästi reissuun läksin, mulla on vähän ollu vastahankaa ton saksankielen kanssa ja siitä johtuen koko maan kanssa...no niinhän siinä kävi että rakastuin tuohon kaupunkiin. Siihen miten siellä historia näkyy, sen ihmisiin ja maisemiin. Ihanaa arkkitehtuuria ja historian havinaa...jokseenkin jännä nähdä miten niinkin "rumalla" historialla varustettu kaupunki voi olla niin kaunis. Tonne varmaan joskus mennään uudestaan niin että on enemmän aikaa kuin vain viikonloppu.
Ehdottomasti suosittelen käymään ja jos sinne menette niin kannattaa varata aikaa...tai valita valmiiksi mitä haluaa nähdä, sillä me juostiin ku päättömät pitkin poikin ja yritettiin nähdä kaikki.
Meillä oli alunperin tarkoitus ottaa sellainen rivertour ja jokea pitkin lillua nähtävyyksiä katsellen, se kuitenkin jäi...ostettiin liput hop on- hop off-bussiin ja sillä seikkailtiin nähtävyyksien välillä...silloin kun ei jaksettu kävellä. Jalkaan kannattaa varata kunnon kengät, sillä nähtävää riittää ja jos tykkää kävellen liikkua niin askeleita kertyy :)
Ja sitten kuvakoostetta pitkin kaupunkia.
Ehdottomasti suosittelen käymään ja jos sinne menette niin kannattaa varata aikaa...tai valita valmiiksi mitä haluaa nähdä, sillä me juostiin ku päättömät pitkin poikin ja yritettiin nähdä kaikki.
Meillä oli alunperin tarkoitus ottaa sellainen rivertour ja jokea pitkin lillua nähtävyyksiä katsellen, se kuitenkin jäi...ostettiin liput hop on- hop off-bussiin ja sillä seikkailtiin nähtävyyksien välillä...silloin kun ei jaksettu kävellä. Jalkaan kannattaa varata kunnon kengät, sillä nähtävää riittää ja jos tykkää kävellen liikkua niin askeleita kertyy :)
Ja sitten kuvakoostetta pitkin kaupunkia.
Eläintarhan ötököitä, uskomaton määrä kaikenmoisia eläimiä...huikee paikka, mutta kovin ristiriitaisin tuntein sieltä lähdettiin pois. Jokseenkin aina tulee vähän ristiriitainen olo eläintarhoissa, hienoa nähdä erilaisia eläimiä, mutta niiden olot vähän mietityttää.
Story Of Berlin-museosta. Museossa päästiin näkemään ydinbunkkeri. Aika pieneen tilaan olisi pitänyt survoa yli 3000ihmistä ja kyllä mietitytti miten oma nuppi kestäisi montaa päivää tommosessa tilassa. Museo itsessään oli tosi kiinnostava, edettiin kronologisesti pitkin Berliinin historiaa huoneesta toiseen...saatiin jopa suomenkielinen kirjanen, mistä lukea mitä kyseisen huoneen historiaan kuului.
KaDeWe-ostoskeskus. Sisältä en kehdannut kuvata, osa liikkeistä oli sen verran kalliita ettei edes ovelle kehdannut mennä...vartijat pokkuroivat noiden luxusliikkeidein ovilla. Kuudennen kerroksen herkkutiskit olivat uskomattomia, sieltä saisi mukavat ja hienot piknik-eväät. Kotiin ostettiin suklaata ja kahvia tuolta.
Berliinin tv-torni, täällä kannattaa ehdottomasti käydä. Näkee Berliinin ylhäältä käsin. Seuraavalla reissulla kyllä varaan liput illalle valmiiksi, sillä haluan nähdä miltä kaupungin valomeri näyttää illalla...tosi huikea kokemus ja oli jonottamisen arvoinen. Tänne voi netin kautta liput ostaa etukäteen ja välttää jonot (vaikkakin ennakkolipun ostaneetkin joutuivat hiukan jonottamaan laukun tarkastukseen)
Braudenburgin portti ja toria.
Hmm...tää oli jostain :D
Maailmankello, Alexanderplatzilta
Berliininmuuria
Holocaustin muistomerkki
Ristejä Berliininmuurin uhreille
Meidän hotellin aamupalaa
Näkymää tv-tornista
Muutama kuva Berliinin akvaarion ihmeellisyyksistä
Tämmönen pläjäys. Ihana ja ihmeellinen kaupunki. Toivon että päästään pian uudestaan ja on enemmän aikaa seikkailla kaupungissa, sillä paljon jäi näkemättä ja fiilistelemättä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)