Olen jotenkin hukannut itseni, mitä ihmettä minä teen kun ei hoitoja nyt ole hetkeen...millaista on elämä johon ei kuulu hormoonilääkitys ja ovulaatio- raskaustestit (ne muuten oikeasti nakkasin raivopäissäni roskiin)
Mistä ihmeestä mä kaivan uskon toisen hoidon onnistumiseen...tai yleensäkään uskon siihen että me olisimme joskus vanhempia. Mitä enemmän asiaa tutkin (google rakas ystäväni) niin tuntuu että mitä pidempään hoidot kestää, sitä epätodennäköisempää onnistuminen on.
Jotenkin tullut sellainen kuva että jos ei ensimmäinen kerta onnistu niin turha mitään toivoa enää...suurin osa plussaa clomeilla parista ensimmäisestä kierrosta, minä söin niitä yhteensä varmaan vuoden saamatta mitään muuta kuin kauheita kipuja. Ivf:t taitaa mennä niin, ensimmäinen onnistuu tai viimeistää ensimmäinen pas, sen jälkeen rämmitään hoitohelvetissä adoptiopäätökseen saakka... meillä ei kymmenestä solysta hedelmöittynyt kuin yksi, pas:ia tuskin koskaan tullaan kokemaan...
Näillä näkymin vuoden kuluttua ollaan hoidot rämmitty läpi edelleen lapsettomina...entä sitten adoptio? Lapsettomuus? Katkerana sitten katselen ihmisiä vauvanvaunujen kanssa ja valitan parkuvista kakaroista? Kirjoitan katkeraa paskaa blogiini? Inhoan kaikkia lisääntyviä yksilöitä? Milloin saan rauhan? Milloin saamme onnen? Tuskin milloinkaan...olen luopumassa haaveesta että meillä joskus olisi oma lapsi, miksi haaveilla mahdottomaksi tulleesta asiasta?
Teksti melkein kuin minun näppikseltäni... Taputus olkapäällesi - jos ja kun annat blogisi uuteen yritykseen valmistautuessa hiljetä niin koita tietoisesti ohjata itsesi ajattelemaan muita asioita..? Vaikka ei se ole helppoa.
VastaaPoistaTsemppiä!
Komppaan aikalailla edellistä. Sitten kun on oakko hyväksyä asiat, niin jostain sitä voimaa ja keinoja löytyy. Mä aattelen tällähetkellä, että jos kerta kroppa ei tahdo tuottaa jälkeläistä, niin perillisen saa todennäköisesti varmemmin paperisodalla. Jos elämä muuten järjestyksessä, niin tuntuu ainakin nyt siltä että adoptiolla lapsen saaminen on helpompaa. Ja lapsi on viaton ja puhdas, vaikka se ei omaa geeniperimää olekaan. Uskon, että rakkaus syntyy adoptiolapseenkin. Silti minäkin, haluan ensin katsoa nuo annetut kolme ivf-hoitoa. Jos ei niistä, sitten meitä ei ainakaan yhdessä ole tarkoitettu saamaan omaa biologista lasta. Ammenna voimaa parisuhteesta. Monilla, jotka saa lapsia on sitten asiat muuten huonommin. Voimia tarpomiseen!
VastaaPoistaMinun on pakko yrittää valaa sinuun uskoa kaiken alhon keskellä. Se ensimmäinen hoito, tai edes toinenkaan ei ole yhtään sen todennäköisempi onnistumisen paikka. Tai edes se toisen ja kolmannen välissä hoitotauolla tapahtunut yksittäinen kohtaaminen yössä, niinkuin meillä kävi.
VastaaPoistaJokainen tekee omat ratkaisunsa tässä taistelussa lääkäreiden suositusten mukana. Ehkä seuraavaan hoitoon keksitään jotakin uutta, joka auttaa. Sitä ei tiedä.
Elämä voi yllättää. Ja vaikka tiedänkin, kuinka vaikeaa toivon ylläpitäminen onkaan, haluan silti sitä yrittää sinulle jakaa. Pyykkis jaksoi valaa uskoa minuun, kun sitä ei ollut ja minä haluan jakaa sitä sinulle. Ja Bellylle. Kaikki on mahdollista.
Tsemppiä ja voimia. Yritä keskittyä hoitotauon aikana muihin asioihin parisuhteeseen, ystäviin, harrastuksiin ja siihen että saisit levättyä. Oletko käynyt psykologilla juttelemassa lapsettomuudesta? Toivon että teidän vuoronne tulisi viimein, tsemppiä ja jaksamista <3
VastaaPoista