Sit muuta... Näyttäis olevan kp21 menossa ja jos kierto ei pahasti ole seonnut niin ensi viikolla alkais menkat (ellen nyt ole spontaanisti raskautunut...ehhehheh) ja pitää soitella polille pas aikataulutusta. Nopeesti tää aika taas sitten menikin, toivottavasti ne pakkaslapset selviäis sulatuksesta ja kiinnittyis, mielummin kumpainenkin niin ei tarviis enää uusiks hoitoihin lähteä. Ovulaatiota testailin parina päivänä, lauantaina oli haalea viiva, maanantaina ei viivaa ollenkaan...eli vappuna kait meni aika oireetta ovulaatio ohi. Toivon ainakin kovasti että niin olisi, niin kiertokin olisi normaali, eikä pas:n meno viivästyisi (viivästyy kuitenkin tai peruuntuu...mut toivonpa silti)
Odotan jo kesää, mökkeilyä...festareita ja benjihyppyä, jonka ajattelin hypätä näin lapsettomuuden kunniaksi (ja uhkaavan 35-vuotispäivän iloksi). Jos varat riittävät niin ajattelimme syksyllä kööpenhaminassa käydä...toivotaan että onnistuisi. Mies ajatteli opiskelemaan lähteä ja oikeastaan nyt se onnistuisi, vaikkakin tiukkaa tekee mutta minä pystyn syksyllä jo sairaanhoitajana keikkaa tekemään, joten voisin sillä siten vähän tilannetta parantaa. Kesän vietän lomaillen ja tota opparia kirjoitellen, yhden kesäkurssin otin itselleni (raskausajan diabetes..ironista mutta kiinnostava kurssi ja hyödyksi jos kätilöksi vielä jatkan opintojani)
Että näin meillä ja vaikka seuraavan biisin sanat ovatkin surulliset ja haikeat, olen ihan rakastunut kyseiseen kappaleeseen...varsinkin kertosäkeeseen, jotenkin samaistun siihen tällähetkellä. Sillä vaikka tilanne on paska ja surullinen, en vaihtais tästä mitään, olen viime vuosina oppinut itsestäni hirveästi. Olen oppinut että olen yllättävän vahva, olen oppinut että suhteemme on vahva...oeln ymmärtänyt ettei äidiksi tuleminen välttämättä vaadi lapsen kantamista kohdussa yhdeksää kuukautta (vaikka siitä haaveilenkin) vaan äidiksi voi tulla muutenkin. Olen oppinut että mulla on maailman parhaat vanhemmat, sisarukset ja lähimmät ystävät...he tukevat meitä, eivät utele turhia ja luovat uskoa tulevaan, vaikkemme lasta saisikaan. Ja kaikesta tästä lapsettomuuden tuomasta tuskasta huolimatta, tällähetkellä olen onnellinen...nauran ja itken onnesta (siis oikeesti itkin yksi päivä ku tajusin miten hienoo elämä on).
"En vaihtais sekuntiakaan
En nuoruutta en vimmaisia kasvukipuja
En jäätä joka murtui, en kirkonkelloja
Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt"
Mutta kyllä vaan kumman pahalta kaikesta huolimatta tuntuu muiden plussat...muiden raskausuutiset...miksei meillä ikinä? Mielialat heittelee ihan järettömästi tänään..liikaa ehkä stressiä parille seuraavalle viikolle kasattuna. Toivottavasti toi ukkokulta jaksaa mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti