Kirjoitanpa vielä tämän tänne...ei sovi uuteen maailmaan mun surut.
Veritestin jälkeen olen ollut surullinen...olo on surkea eikä tee mieli liikkua, syödä tai yleensäkään tehdä mitään, nukun melatoniinin avulla ja itken päivät. Eli olen romahtanut täysin. Itseni saan kasattua jos olen lähdössä salille, eli jotain saan vielä tehtyä.
Tämä suru on käsittämättömän suuri, aiempien hoitojen pettymykset ovat olleet pettymyksiä, vihaa ja surua. Tällähetkellä tunnen vaan syvää surua, surua josta en löydä tietä ulos. Itken ihan kaikesta, surulliselle tai iloiselle kohtaukselle televisiossa, itken kun joku kommentoi mun kirjoitusvirhettäni, itken kun koira katsoo minua surkeasti (sillä noi kovasti jo ihmettelee miks mä parun koko aika). Liekkö tää on sitä surutyötä, suren ettei minusta tule äitiä, suren kaikkea mitä me jäämme ilman, suren kaikkia niitä ensimmäisiä kertoja, joita meille ei tule koskaan. Suren niitä ultria, joissa olisimme käyneet, niitä joissa olisimme pikkuisemme nähneet. Suren ensimmäsitä koulupäivää, suren näkemättä jääneitä kevät-ja joulujuhlia. Suren jouluja, joita ei koskaan tule.... Suru tulee niin syvältä ja niin raa'asti ettei sitä voi käsittää. Suren sitä mitä en tiennyt edes haluavani näin syvästi.
Minun elämäni muuttui siitä vahvasta terveestä naisesta, tähän surulliseen itkevään märkänaamaan, joka ei pysty elämään normaalia elämää itkemättä. Tällähetkellä en pysty näkemään tai kuvittelemaan mitä saan kun joudun tämän unelmani hautaamaan.
En voi kuvitella miten pahalta susta voi tuntua! Enkä tiedä mitä voisin sanoa, surettaa niin sun puolesta!
VastaaPoistaSure niin kauan kun surettaa ja tee vaan kivoja juttuja joita huvittaa tehdä :/
Voimia surun läpikäymiseen. Itse menin syksyn tuulimunaraskauden ja kohdunulkoisen raskauden jälkeen juttelemaan paikalliseen kriisikeskukseen. Oli suuri tarve puhua mieltä painavista asioista ystäville ja työterkkarille. Työterkkari kehoitti ottamaan kriisikeskukseen yhtyeyttä ja olikin apua käydä juttelemassa ihan ulkopuolisen ammattilaisen kanssa.
VastaaPoistaSurua ei voi mennä pakoon, se on työstettävä läpi. Tällä hetkellä oma mieli on hauras, yhtenä päivänä tunnen olevani voimissani, mutta jo seuraavana päivänä olen rikki ja haavoittunut. Välillä tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin näiden lapsettomuusasioiden kanssa, ja jatkaa elämää ilman yhteistä lasta mieheni kanssa. Mutta eteenpäin mennään ja katsotaan tammikuussa kortti nimeltä ivf.
Paljon voimia ja lämpimiä ajatuksia. Meitä on monta, liian monta. Mutta emme ole yksin. Rauhaisaa joulun odotusta ja joulun aikaa kaikesta huolimatta.
-Hope
(((((((halaus))))))))
VastaaPoistaSuru pitää nyt surra. Ja voi elämä kuka sen tietää, kauanko sitä kestää. Mulla tuli kanssa edellisen hoitokerran jälkeen ihan totaalinen perseelleenlento. Ja enpä tiedä olenko vieläkään (3 kk) siitä toipunut. Tuntuu, että on saavutus saada itsensä aamuisin ylös. Ja saavutus hengittää. Ja paljoa enempää en ole edes yrittänyt haluta. Sitten menen kuin robotti pitkin päivää. Teen mitä täytyy tehdä. Enkä vieläkään uskalla ajatella, että se oli tässä. Minun munasolut ei toimi. Ei ne toimi. Miksei ne toimi. Ja mitä olen tehnyt väärin. En kai mitään, niin kuin et sinäkään. Tää meni nyt vaan tälleen. Kukapa sen osaisi kertoa että miksi. Ei kukaan. Voisinpa sanoa, että se helpottaa pian. Mutta ei se helpota pian. Nää ekat kuukaudet on varmaan ihan perseestä. Mutta oon kuullu että tästä selviää. Ja vieläpä hengissä. Siihen asti yritä jaksaa hengittää. Olet aina ajatuksissani. Täällä minä samassa suossa tarvon. vyötäröä myöten vielä. Uskotaan että se maa jalkojen alla vielä kovenee. <3
VastaaPoista