Mikään ei etene...oikeesti mikään. Paino jumittaa, en ole ehtinyt salille työharjoittelun ja töiden vuoksi. Ruokavalio on menny vituiks ja olen turvoksissa kuin joku möhöpaska. Cerazette oli pakko aloittaa uusiks, jotta saataisiin endoa rauhoittumaan ennen leikkausta...eli olen nesteen pöhöttämä läski, jolla mielialat heiluu ku hullulla....hulluläskiakka?
Parin viikon päästä on lukukauden viimeinen tentti, ei en ole lukenut ollenkaan...enkä tiedä ehdinkö lukemaankaan. Koulu ei oikein muutenkaan ole innostanut, paitsi nykyinen harjoitteluni...rakastan paikkaa ja olen miettinyt oliko syventävä harjoitteluvalintani oikea. Onneksi sitä ei voi vaihtaa, sillä saattaisin hurmoksessa sen vielä vaihtaa. Mutta tiedän että tulevaisuuden kannalta se on paras vaihtoehto...vaikka en sinne jäisikään töihin. Olen siis lasten- ja nuorten polilla harjoittelussa ja syksyllä syvennyn teho-osastolla. Nyt vaan tuo polihomma on tuntunut niin omalta, niinkuin on jo aiemmissakin harjoitteluissa kun olen polityöhön tutustunut...sovin sinne kuin kala veteen ja ne asiat on mulle helppoja. Luulin että tuo lapsipuoli olisi mulle ihan helvettiä, mutta oikeasti nautin siitä...rakastan työskennellä eri ikäisten lasten kanssa. Miksi ihmeessä mä olen pelännyt tätä? Miksi ihmeessä mä en tajunnit että tää vois olla mun juttu ennenkuin nyt? No katsotaan miten käy ja mihin tie vie...
Mitäs muuta...lapsettomia ollaan edelleen, tunteet sen suhteen tulee ja menee. Äitienpäivä meni ohi ja olo on noussut surkeudesta. Enää en tunne jääväni mistään paitsi, elämä etenee uriaan ja nautin työstäni, nautin pienistä hetkistä kaksin ja odotan innolla tulevaa matkaamme
(Kauhee sekameteli tää kirjoitus, mutta sainpa purettua nuo ajatukset päästä pois sotkemasta)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti