"Voittehan te aina adoptoida..." tuo jokaisen lapsettoman kiroama lause...viimeaikoina päässä pyörinyt ja puheissa on meillä ollut aiheena adoptio. Olisiko se sittenkin meidän tie? vai säästämmekö rahaa ja kokeilemme luovutetuilla munasoluilla...mutta entä jos vika on kohdussa, niin kannattaako luovutetut solutkaan? Miten tässä oikein pitäisi tehdä...adoptiojonot on vuosia, joten ei kai sitäkään kannata miettiä ikuisuuksia... paljon on tässä pohdittavaa mihin suuntaan sitä lähtisi, mikä olisi oikea ratkaisu meille.
Jollain tapaa toivon, ettei meille enää tarjottaisi julkisella hoitoa...tää "löysässä hirressä roikkuminen" on turhan rankkaa. Jos tulis hoidoista lopetustuomio, niin mä oisin vapaa...siis oikeesti vapaa siitä piinasta. Pystyisin oikeesti suunnitelee elämää eteenpäin, enkä vaan rämpimään päivästä toiseen miettien "tänään ovulaatio...seksiä seksiä seksiä...vaikka väkisin" sit kaks viikkoo piinaillen, tai vaihtoehtoisesti itseäni piikitän ja kaksi viikkoa piinaillen...Mä kaipaan päätöstä ja rauhaa. Sillä jos ne vielä hoitaa, niin sitten tää homma vaan jatkuu...enkä oikein pääse millään tapaa eteenpäin. Mä haluan eteenpäin, mä haluan jo jotain uutta elämääni, mä haluan olla muutakin kuin hoidoissa ja lapseton. Mä haluan olla sisko/kaveri/tytär/täti/vaimo...jolla ei ole tämä taakka niin raskaana, vaan pienenä pistona rinnassa välillä muistuttamassa siitä mitä ei meille suotu.
Ehkä tää on tavallaan mun surutyötä, mutta musta tuntuu et vaikka olen surullinen ja suren niin tavallaan eheydyn, en joka hetki kaipaa lasta. En joka päivä itke, välillä jopa oikeasti olen onnellinen ja iloinen. Olen jo vähitellen kirjoittanut jäähyväiskirjettä biologiselle lapselle, en tiedä julkaisenko sitä...mutta sen kirjoittaminen on tehnyt hyvää, sen kautta olen saanut pienissä erissä sanoa hyvästit ja luopua...puhdistautua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti