Entä jos ei meistä tulekaan vanhempia? Entä jos eläisimme kahdestaan....matkustellen ehkä jopa asuisimme hetken ulkomailla. Entä jo meidän ei kuulu tulla äidiksi ja isäksi? Ehkä minun kohtaloni on toisaalla...toisenlainen elämä ja onni? Entä jos vaan rupean valmistautumaan elämääni lapsettomana...voinko silti käydä hoidoissa?
Mutta hoidot lähenee ja pitäisi olla toiveikas....entä jos ei enää jaksa toivoa? Tämä nykyään on vaan yrittämistä ilman mitään odotuksia...mä odotan vaan että kaikki hoidot on käyty läpi ja pääsen elämässä eteenpäin...sillä musta tuntuu etten enää elä muuta kuin parin viikon sykleissä, kaksi viikkoa ennen ovulaatiota ja kaksi viikkoa sen jälkeen. Ei tää ole elämistä ja välillä epäilen onko tässä mitään järkeä? Pistää eläminen jäihin moneksi vuodeksi...ja miksi? Ei tässä mitään ole luvattu, mikään ei anna pienintäkään toivoa että tämä telakalla olo tuottaisi mitään tulosta...ja onko mikään sen arvoista että jumittaa näin ja piinaa itseään kuukaudesta toiseen? Pari viikkoa sitten valittelin siskolleni muutaman siiderin jälkeen että haluan elää...ja viime viikot olen nyt miettinyt niita sanojani...Mä haluan elää, enkä vaan odottaa jotain mitä tuskin ikinä tapahtuu...
Niinkuin joskus aiemmin kirjoitin,tää vuosi on meidä ratkaisujen vuosi...hoidot tulee loppuun ja päätetään lähdetäänkö etenemään kohti adoptiota. Kävi miten kävi, minä en enää elä pätkissä...minä rupean elämään ja sopeutumaan elämään tällaisenä...onnellisena vaikkakin lapsettomana.
Samoista asioista ollaan puhuttu miehen kanssa paljon viime aikoina. Täytyisi alkaa elään ja elään itselleen. Tätä olenkin alkanut toteuttaan. Meilläkin kuluva vuosi määrittää pitkälti elämän suunnan.
VastaaPoista