Lukiessani vanhoja tekstejäni huomaan, miten olen välillä hukannut itseni...kadottanut tähän lapsettomuuteen ja selkeästi ehkä vähän erakoitunut muista. En ole lähtenyt treffaamaan kavereita ja kotona vaan kiukutellut miehelle. Onneksi mieheni on kärsivällinen ja rakastaa oikeasti minua ja ystäväni ovat ymmärtäneet antaa minulle tilaa.
Jossain vaiheessa tätä tietä kulkiessa kadotin itseni ja vasta viime aikoina olen löytänyt tieni takaisin, lähimpien ystävieni kanssa nykyään käymme kerran kuussa ulkona syömässä ja kertaamme kuulumisia, lisäksi aktiivisesti jutellaan Whatsappissa ja tällä kertaa he tietävät täysin missä mennään, mitä elämässäni tapahtuu...en jaksa enää salailla, enkä tunne tarvetta jättää kertomatta asioita. Ja mitä tukea olenkaan saanut, ja miten paljon on kysymyksiä tullut. Ihanat, rakkaat ystävät.
Miehen kanssa hellitellään ja nauretaan yhdessä. Ei enää kiukkua ja itkukohtauksia...vaan yhteistä olemista ja tulevaisuuden suunnittelua...joko kaksin, kolmin tai vaikka nelistään...katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä biologisia lapsia, ehkä adoptiolapsia...ehkä me elämme kaksin reissaten pitkin maailmaa....kuka tietää, en minä ainakaan. Mutta en sitä nyt kyllä lähde stressaamaankaan.
Nykyään aktiivisemmin olen yhteydessä muihin ihmisiin, koululla lupauduin oppaaksi toiselta paikkakunnalta vieraileville opiskelijoille ja kävin tukihenkilökoulutuksen loppuun (nyt pitäisi vielä tuettava saada) ja oikeasti viihdyn muiden ihmisten seurassa, enkä halua mököttää kotona.
Viime vuoden pettymysten jälkeen en uskonut, että tähän tilaan pääsisin...mutta tässä sitä ollaan. Onnellisena, iloisena ja nauravaisena...eläväisenä. Vaikka edelleen tilanne junnaa paikoillaan, se ei lopeta mun elämistä...enkä enää piilottele yksin kotona, vaan jaan elämäni läheisteni kanssa...sellaisena kuin se on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti