Niin mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan...

Viimepäivät olen pohtinut elämääni, miten paljon voi omaan elämänlaatuun vaikuttaa pienillä muutoksilla...tämä pohdinta lähti käyntiin kun luin iltalehden jutun onnellisuudesta ja huomasin että noiden kohtien (ja omien tunteidenkin) mukaan olen onnellinen...oikeasti onnellinen.

Uskoisin että tähän on johtanut se, etten enää huolehdi tulevasta...otan vastaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen ollut avoimempi lapsettomuudesta, enkä käperry itseeni. Lisäksi kevät ja aurinko saa mut paremmalle tuulelle..

Tiedättekö sen tunteen kun keväällä ensimmäisen kerran aurinko lämmittää ja tuoksuu kevät? Se tunne ku kuulet hyvän biisin ja tekee mieli pomppia ja heilutella käsiä? Se tunne ku penskana sait talven jälkeen pyörän varastosta ja pääsit sillä ajelee? Tai pistät uudet sukat jalkaan? Semmonen olo mulla on lähes koko ajan, tuntuu ku oisin ollu veden alla viimesen puoli vuotta ja nyt noussut pinnalle, näen ja kuulen kaiken paremmin...

Tulevaan hoitoon suhtaudun aika kliinisesti, pohdin enemmänkin hoitoa hoitajan näkökulmasta...kuinka potilaalle laitetaan kanyyli, miten hoitaja auttaa punktiossa ja miten potilasta tuetaan hoitojen aikana. Pohdin puregonin vaikutusmekanismeja ja sitä vaikuttaako se miten hyvin mun läskien läpi...todennäköisesti vaikuttaa, sillä munasarjat kipristelee aina piikitysten jälkeen eli luultavasti jotain siellä tapahtuu. Piikityksen jälkeen olen ottanut tavaksi kuunnella ivf-meditaatiota spotifystä...jos ei muuta niin rentouttaa kivasti ku puolisen tuntia kuuntelee (tää ei ehkä ole niin kliinistä suhtautumista, mutta...).  Jospa nyt saataisiin enemmän kuin yksi alkio...huomenna ultrassa ajattelin kysyä kahden alkionsiirron mahdollisuutta. (Pikkusen jännittää mitä se mun AMH-arvo on...sitä kun ei ole koskaan mitattu)

En oikein tiedä olenko toiveikas, luottavainen vai mitä tämän hoidon suhteen. Minä piikitän itseäni ja käyn ultrassa harjoittelupäivien aikana, harjoittelussa olen puhunut avoimesti olevani hoidoissa...mitä muuta olisin voinut kun seinällä päivän potilaslistassa lukee mun nimi ja perässä ivf-hoidon aloitus. Eikä tuo ole minua häirinnyt, tämä on minun elämääni eikä se siitä salailemalla miksikään muutu. 

Välillä päästän itseni vähän haaveilemaan positiivisesta tuloksesta...jouluksi tulisi laskettuaika, elämäni paras joululahjahan se olisi...kuitenkin nopeasti toppuuttelen itseni pois noista haaveista ja pohdin, miten joulunaikaan saatetaan aloitella meidän adoptiomatkaa...adoptoisimmeko suomesta vai ulkomailta? Jos ulkomailta niin mikä olisi kohdemaamme? Vai jäisimmekö suosiolla kaksin ja nauttisimme elämästämme tällaisena...ehkä matkaisimme galabagos saarille, kuten olemme haaveilleet? Ehkä lähtisimme muutamaksi vuodeksi ulkomaille kun valmistun? Ehkä ensi jouluna olemmekin perheeni kanssa lapissa nauttimassa revontulista? Kuka tietää, mutta kaikki on avoinna enkä rupea enää tulevaisuutta stressaamaan...se tulee mitä on tullakseen. Minä elän tätä päivää ja tänään kaivan lisää materiaalia opparia varten, luen hömppää ja katson jonkun hömppäleffan digiboksilta.

Jos nyt jotain tästä sekametelistä jää mieleen, onni ei ole kiinni positiivisesta tuloksesta...se löytyy muualta...vaikka hiton kauan veikin löytää tie pinnalle, mä en täältä enää uppoa. Tietysti suren jos hoito ei onnistu, mutta en enää suostu siihen suohon uppoamaan!!!

Näihin biiseihin ja tunnelmiin <3