torstai 29. toukokuuta 2014

Ahdistuksia

Viimeset pari päivää on mulle ollu jotenkin vaikeita...en koe minkäänlaista toivoa tulevan pas:n suhteen, en odota muutakuin että se on ohi ja pääsen oikeasti vapaaksi hoidoista. Tarvitsen taukoa tästä kaikesta, haluan kyllä tämän kokeilla ennen kesätaukoa, mutta oikeasti en usko koko homman onnistuvan vaan odotan että saan se negan ja olen vapaa keskittymään itseeni ja meihin ja kesänviettoon.

Ahdistaa kun pitäisi olla toiveikas ja innoissaan tulevasta hoidosta...miten voin olla, kun sisimmässäni tiedän jo ettei siitä mitään tule. Ei meidän alkiot selviä sulatuksesta, eikä ne varmasti kiinnity mun endometrioosin saastuttamaan kohtuun.

Ahdistaaa kun niin monen laskettuaika lähenee (niin blogi kuin oikeassakin elämässä), kun tiedän että pian alkaa satelemaan onnellisia päivityksiä äitiyden ihanuudesta (josta en tiedä mitään, enkä tule mitään ikinä tietämään)

Ahdistaa kun saan pumpata itteeni särkylääkkeitä kohtuullisen suurina määrinä, jotta pystyisin edes olemaan. Ahdistaa kun luulin, että laparoskopiasta voisi olla apua...no se näyttäisi olevan viimeinen keino minun kohdallani, silloin kun hoidot on kokeiltu loppuun...eli talvella sitten pääsen noista paskoista elimistä eroon...ja päästään aloittelemaan uusi helvetillinen tie.

Ahdistaa kun toiset raskautuu nopeasti, toiset kitisee ja itkee kun vuosi tulee täyteen eikä olla raskaana (ja kyllä tiedän että vuosikin on pitkä aika, mutta kun noita vuosia tulee koko ajan lisää niin se yksi vuosi ei enää tunnu missään) ja meillä näyttäisi menevän lähemmäs kymmenen vuotta ennenkuin lasta saadaan, sillä en usko että meillä hoidoista hyötyä on vaan adoptio on meidän tiemme vanhemmiksi.

Ahdistaa kun tuntuu ettei välillä kukaan tajua tätä päivittäistä epäonnistumisen tunnetta, kun hetkeksi saat itsesi kasaan ja elämään tulee uutta paskaa niskaan ja taas olet siellä kuopassa rämpimässä...kateellisena ja pelokkaana seuraan muiden elämää ja odotan uutisia raskauksista...tai syntymistä...

Ja vituttaa kun en vaan voi antaa periksi ja lopettaa..ruveta tekemään surutyötä ja elämään elämääni. Sillä vaikka tiedän miten pas:n kanssa käy, niin silti pitää siihen kidutukseen lähteä...miksi ne alkiot muka onnistuisi, kun ei aiemmatkaan ole onnistuneet? Toisaalta onneksi ei piinaviikkoja tule, kun piina loppuu parissa viikossa kun sulatus ei onnistu (ei oikeesti ole hirveen isot onnistumisprosentit noissa sulatuksissa, niin miten noi rupuset kaksoset muka selviäis siitä)

Että tämmöstä paskaa tälläkertaa...taidan pitää hetken taukoa ja yrittää kasata itteni, tuun sit ultran jälkeen kertoo mikä meni pieleen.

Voi tietty olla että tää kolmatta päivää kestävä päänsärky/migreeni saa mut hiukka ahdistuneeks kaikinpuolin.

3 kommenttia:

  1. Voimia sinulle. Tuossa tilanteessa ei ole mitään oikeutta ja kohtuutta, vaan on niin julman väärin, että toisten tie vanhemmiksi on niin pitkä ja kivinen ja toisilla se käy ihan hupsista vaan. Jossain on mennyt tässä evoluutiossa pieleen, kun kaikenmaailman narkkarit ja teinit raskautuvat heti... Toivon sydämestäni että asiat järjestyisivät! Oletteko ikinä ajatelleet lahjamunasolua, tai olisiko teidän kohdalla siitä apua?

    VastaaPoista
  2. Halauksia ja voimia!<3 Toivottavasti onnistutte nyt!! Meillä pian neljä vuotta yritystä ja kolme inseminaatiota takana. Tiedän liiankin hyvin sen kateuden ja katkeruuden tunteen jota ei pääse pakoon kun vauvauutisia tulvii joka puolelta. Itselleni ehkä pahinta on se, kun jatkuvasti törmää siihen, että äidit ovat erityisasemassa ja äidit ovat jotenkin parempia kuin muut naiset. Bussissakin pitäisi olla kohtelias ja antaa paikka raskaana olevalle naiselle tai äidille, kun tekisi mieli vain kiljua että antaisin mitä vaan kun voisin itse olla tuossa tilanteessa...

    VastaaPoista
  3. Toivon, että vastoin odotuksiasi sulatus menisi nappiin, joku tarraisi kiinni ja pääsisit oikein oikein mukavalle ja erityisesti ansaitulle pitkälle tauolle.

    Samaistuin tekstiin. Ryven aika tarkalleen noissa fiiliksissä. Vitutus ja katkeruus kohtalottaria kohtaan, niitä ihmisiä kohtaa joiden järkiperäisten syiden tai ratkaisujen ehdottelemiseen ei jaksa reagoida, joille ei edes viitsi selittää mitään. Tekee mieli sanoa, vitut sä mitää voi ymmärtää. Vai voiko? Ei. En usko. En itsekään osannut vaikka ennen tätä kaikkea kuvittelin osaavani ymmärtää.

    En edes vuoden yrittämisen jälkeen osannut kuvitella, miten tämä tulee nakertamaan elämänlaadun ja kehittämään vihasuhteen omaa kehoa kohtaan. Hittoako sekin syytää niitä kuukautisia säännöllisin väliajoin, kun ei niistä kerran mitään hyötyä ole.

    VastaaPoista