Eilen tää alkoi ja tänään vahvemmin ollut esillä...suru siitä ettei musta tule äitiä, eikä miehestäni isää. Vaikka hyväksyn elämäni tällaisena ja rakennan sitä kohti uusia unelmia...niin silti...miksei asiat voineet mennä toisin? Miksei meillä voinut hoidot onnistua? Mikä mussa on niin pahasti vialla ettei musta voi tulla äitiä? Miksi mulle ei edes anneta mahdollisuutta? Miks, miksi,miksi?
Ehkä tää ahdistus ja surkuilu kumpuaa monien alkavien ja pyörivien hoitojen vuoksi, niin paljon iloa ja odotusta, toivoa ja mahdollisuuksia, jännitystä ja pelkoakin...ja onnistumisia onnistumisien jälkeen. Miks meille sitä ei suotu? Edes mahdollisuutta onnistumiseen. Vasta viime päivinä oon huomannu miten huonosti meidän hoidot meni, ei pelkästään nega tulokset mutta kaikinpuolin päin vittuahan noi hoidot meni...eihän niissä mikään oikeesti menny hyvin? Ei missään vaiheessa ollut sellaista hetkeä että olisi voinut hengittää ja luottaa tulevaan...edes hetken uskoa onnistumisen mahdollisuuteen. Viimeisen vuoden olen pelännyt ja kärsinyt, ilman uskoa tai toivoa plussasta...ja loppupeleissä ilman mitään tulosta. Ainut mitä mulle on selvinny, ettei meille synny alkioita (miksi? No sitä en tiiä) ja ne vähät joita väkisin saadaan aikaiseksi on hitaita (ja taas...miksi? Kuka tietää?)
Helvetin paljon lisää kysymyksiä on noussu, eikä mitään vastauksia...ei mitään tiedonmuruakaan, josta voisi toivoa saada tai tietoa mikä oikeesti on vikana.
Että tämmönen yk1, täysin toivotonta tjottailua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti