Minun elämää

Sitähän tämä on...minun elämääni, ei kenenkään muun. Joten minun kuuluisi elääkin, ei enää odottaa odottamista...odottaa mahdollisuutta odottaa... minun tulisi elää ja tehdä suunnitelmia, ei vaan lykätä kaikkea raskauden mahdollisuuden vuoksi.
Minä olen nyt hakenut töitä, ilmottautunut sijaiseksi kaupungille ja paria paikkaa hakenut,joista voisi tulla vakituisempiakin. Vapaaehtoistyöstä on kurssipäivät tiedossa ja odotankin pian pääseväni jotenkin hyödyntämään omaa kokemusta ja oppimaani toimimalla vapaaehtoisena. Opinnäytetyötä pääsen kunnolla aloittamaan ensi viikolla kun sitä varten tulevat kurssit alkavat.
Lisäksi olen ruvennut "hoitamaan" itseäni...tein ruokavaliooni muutoksia ja huomasint niiden sopivan minulle, joten taidan tällä linjalla jatkaa (en ehkä näin fanaattisen tiukasti, mutta kuitenkin). Ensi viikolla alkaa erilaisten liikuntatuntien kokeilut ja katsotaan jäisikö sieltä pari uutta lajia vakituiseksi harrastukseksi...kokeilut alkavat tankotanssitunnilla. Tankotanssin lisäksi testailen lämpöjoogaa, trx-kurssin (en tarkasti edes tiedä mitä tuo pitää sisällään, mutta ilmaiseksi pääsee niin varmasti kokeilen, maaliskuulla on juoksukurssi ja sen ajattelin käydä, niin saan kunnon startin kevään ja kesän lenkkeilyjä varten...tulis muutenkin kuin kävellen lenkitettyä koirat)

Minulla on muutenkin aika hyvin opinnot suunniteltuna, kevään harjoittelut alkavat pian, syksyn harjoittelupaikka on jo sovittuna...opinnäytetyön teko alkaa ja syksyllä pääsen tekemään sairaanhoitajansijaisuuksia...uraohjus elämä siis lähtee käyntiin. Jospa tässä syksyllä päästäisiin miehen kanssa joku pieni reissu tekemään (kovasti on suunnitelmissa ainakin ja ajattelin kyllä varauksenkin tehdä heti kun rahatilanne antaa periksi niin paljon, että voin matkan maksaakin)

Eli tälläistä tänne, mitä vaihteenvuoksi otan elämäni haltuun ja täytän sen kaikella mahdollisella, etten koko aika surkuttelisi omaa lapsettomuuttani...

(alavatsaa nipistelee ja kipristelee koko ajan, ovulaatio on tuloillaan...ensi viikolla ultra ja tuomio milloin hoidot jatkuu)

"se ilme"

Minä huomasin jokunen päivä sitten meidän "naapuri"taloon ilmestyneen pienen (oisko vuoden ikäisen) itämaisen tytön, samalla selvisi miksi talon rouva muuttui niin iloiseksi viime vuoden lopulla.
Monesti viimeisen vuoden aikana olen rouvaan lenkillä törmännyt ja aina miettinyt miten hän on niin tutunoloinen, ei tutunnäköinen vaan oloinen...eilen sitten loksahti palaset kohdilleen kun hän ei enää tuntunut tutulta. Tajusin että hänen katseensa ja olemuksensa oli muuttunut, hän oli iloinen täynnä onnea...häneltä puuttui "se ilme". Se ilme, joka minua katsoo peilistä...hänestä oli tullut äiti, hänen tuskainen odotuksensa oli päättynyt...
ehkä joku päivä joku katsoo minua samoin,
ehkä joku päivä meillekin se pieni tulee...
ehkä hän vaan ei tule minun raskauden kautta,
ehkä hän tulee muualta.
Mutta kun hän tulee, minusta tulee paras äiti juuri hänelle...sillä hänen vuoksi me tämän tuskaisen tien kuljemme.
Ehkä meidän on taas vakavasti puhuttava adoptiosta vaihtoehtona...

Elämää...

Minäpä nyt täräytin ja ilmottauduin vapaaehtoistyöntekijäkurssille, pelastakaa lapset ry:n peruskurssi järjestetään täällä tammi-helmikuun vaihteessa ja tukihenkilökurssi maalis-huhtikuussa. Musta siis tulee hyväntekijä...ja oikeesti täytän koko kevään kaikella mahdollisella ettei ehdi mitään hoitoja tai hoidottomuutta suremaan. Eli mun kevääni kuluu opiskellessa, vapaaehtoistyössä, spinnign ja joogatunneilla, sekä joka aamuisilla lenkeillä koirien kanssa.

Olen kyllästynyt tähän muiden (hoitojen ja lääkäreiden) ehdoilla elämiseen, kyllä mä hoitojen toivon jatkuvan mahdollisimman pian ja toivon että ennen joulua meillä olisi oma nyytti...mutta en kyllä siihen usko.

Eilisillasta asti on ollut epämääräisiä kipuja oikean munasarjan aluella, liekkö ne ylimääräiset solut lähteneet liikkelle vai mitä lie tapahtuu, ehkä pitäisi jonkin verran peittoja heilutella ja tehdä kahdeksikot...toisaalta ovulaatiokin kyllä pitäisi normaalistikin piakkoin tulla (eli ehkä oikeasti pitäisi panostaa tohon sänkyhumppaan)...jospa seuraava "mitäs täällä on?"-lause ultrassa oikeasti olisi positiivinen yllätys. (on muuten ovulaatio oikeesti tulossa, mielialat sen verran nousussa tuntuu olevan...)

aaltoja

Olen viimepäivinä miettinyt paljonkin minuutta, mikä tekee minusta minut. Mitä minä olen? Kuka minä olen? Johtuu varmaan siitä että tunnen taas kadottaneeni itseni tähän lapsettomuuteen, en tunne olevani enää mitään...olen vain viallinen, olen jotain mitä kukaan ei halua olla tai kokea. Jotain jolle ei osata sanoa mitään. En haluaisi olla vain lapseton, olen niin paljon muutakin...
Olen nainen, tytär, sisko, ystävä, vaimo. Olen opiskelija, työntekijä, harrastaja. Mutta miksi lapsettomuus määrittelee minua niin paljon, miksi se on se asia minkä annan määritellä itseni?
Tunnen itseni huonommaksi kuin muut naiset, en pysty siihen minkä tulisi olla meille niin luonnollista...mihin meidät on luotu(niinkuin tässä joku päivä sitten kuulin). Voinko siis sanoa itseäni naiseksi, jos en onnistu siinä mihin meidät on luotu? Onko naiseuden mitta se että onnistuu sikiämään? Olenko huono ihminen kun olen niin helvetillisen kateellinen teille onnistuneet?

En vieläkään usko että meillä hoidot jatkuu pitkiin aikoihin, ehkä 2015 on se vuosi kun meitä onnistaa..ehkä ei...ehkä minun pitää vaan alkaa hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat....paskoina, hyväksyä se ettei meistä ehkä ikinä tule vanhempia...

Ehkä kaiken tämän surkeuden takana on vain hormoonit, ne jotka synarela sotkee edelleen...ehkä oikeasti en ole katkera ja kateellinen surkuttelija..ehkä oikeasti olenkin ihminen? Onneksi tämä tulee vaan aaltoina, suurimman osan ajasta voin hyvin ja nauran mieheni kanssa...pohdittiin muuten eilen, että entä jos vaan sekstaillaan ihan pupuina ja katsotaan josko joku niistä kahdeksasta munasolusta päättäisi hedelmöittyä ja tarttua limakalvottomaan kohtuuni ja olla meidän ihmeemme (meille ei siis tullut seksikieltoa tms, koska lääkäri ei usko että mitään voi tapahtua...johtuen juuri olleista kuukautisista)

P.s.olo parempi kun sain purkaa...nyt jo naurattaa omat synkistelyt

luulin

Luulin voivani paremmin, luulin että olin matkalla ylöspäin...luulin väärin. Siinä se oli ensimmäinen uutinen fb:ssä, taas yksi onnellinen raskauspäivitys, joka tuntui iskulta palleaan "tätä ihmettä odotettiin pitkään ja monet itkut itkin, nyt testi näytti kahta viivaa...meistä tulee äiti ja isi" heidän yrityksensä kesti 5kuukautta... jep ihmehän se on raskautua alle puolessa vuodessa.
Mitäs minä, olen purkanut puikoilta pois aloittamani "villahousut" ei niille tule käyttäjää...lanka muuttuu jo aikuisen sukiksi. Tuntuu jotenkin tyhmältä, miksi olin niin toiveikas että luulin meidän onnistuvan. Nyt tiedän paremmin, enää ei tarvitse pelätä piinapäiviä...voi pelätä kaikkea mahdollista ja mahdotonta, olla uskomatta pieneenkään mahdollisuuteen onnistua.  Tiedän jo nyt, että seuraava ultraus kertoo odotuksen jatkuvan...hoito siirtyy jonnekin tulevaisuuteen...minusta ei tule äitiä 2014. Huomaan miettiväni moniko blogikaveri tänä vuonna onnistuu, niin monen toivon onnistuvan...mutta samalla tiedän etten minä kuulu niihin onnistujiin.

Sanotaan että pitää käydä pohjalla ennen nousua....mitenkähän syvä tämä kuoppa on minne olen joutunut, näyttää siltä että meidän hoitomatka on pettymystä pettymyksien perään. Milloin se nousu alkaa?

Pitää varmaan tähän sen verran lisätä, etten oikeasti näin synkkä ja surkutteleva ole. Tulee tänne vaan purettua tuo kaikki surkeus, mitä mielessä pyörii. Kun sen olen suoltanut ulos, niin pystyn taas intoilemaan muista asioista...kuten kevään harjoitteluista ja mun mahtaavakin mahtavasta opinnäytetyön aiheesta (ja parin viikon päästä alkaa pakerrus). Ehkä mä joskus olen naistentautien/lapsettomuus polilla töissä ;) (on muuten oikeesti pikkusen semmonen suunnitelma, jos tonne naistentauteihin suuntais ja toivottavasti päätyis töihin lopulta) oho...mähän innostuin tosissaan paasaamaan opinnoistani  :D

Epäusko...toivottomuus...katkeruus

En vieläkään oikein sisäistä tai käsitä miten ihmeessä on mahdollista, että "jarrujen" aikaan mun kroppa tuottaa munasoluja...vieläpä lähes yhtäpaljon kuin hoidoissa saatiin aikaiseksi. Kuulemma harvinaista, mutta sitäkin sattuu...toisen kerran kuulen hoitojen aikana tämän lauseen "harvinaista, mutta kyllä näinkin välillä käy..." voisiko joku kertoa, mitä muuta harvinaista voi sattua hoidoissa, niin osaanpa niihinkin varautua... ei mulla enää oikeastaan ole mitään uskoa näihin. Kuulemma luomukiertoon tehdään hoito, kunhan sellainen tulee...milloin sellainen tulee kun sumuttelen edelleen, munasarjoissa kypsyy edelleen ties kuinka monta munasolua (liekkö osa jo lähtenyt liikkeelle...harmi että limakalvo valu pihalle, muutenhan me ois voitu vaikka kuutoset tehtailla nyt)...eli jos minulla oikeastaan on nyt ovulaatio, onko minulla kahden viikon päästä taas kuukautiset vai kauanko tässä odotetaan että noi häviää tuolta ja päästään asiaan (no mun kohdalla varmaan toukokuuhun ja sitten onkin kesätauko tulossa, eli ehkä ensi syksynä voidaan jotain tehdä...mutta siihen mennessä ollaan taas siinä tilanteessa että sumutellaan ja koko paska alkaa alusta)

Toivottavasti tämä vuosi on viime vuotta parempi, en usko että raskautta tai lasta meille tulee tänäkään vuonna, mutta jospa urani saisi tuulta alleen ja pääsen aloittamaan elämääni uraohjuksena (mulla on ensi viikolla työhaastattelu keikkahommia varten, joista uskon seuraavan kesäksi ja ensi syksylle töitä...). Jospa edes joku aspekti elämässäni toimisi...

Vieläkin vituttaa, kiukuttaa ja katkeroittaa...kirjoitan nykyään onnittelut plussista ja vauvoista rutiinilla (kyllä olen onnellinen jossain syvällä sisälläni...mutta omat haavat on taas niin auki revittyinä, että jokainen onnenkantamoinen muilla tuntuu vaan kiusalta) en osaa kirjoittaa sellaista onnittelua, joita oikeasti onnelliset ihmiset kirjoittaa. Kirjoitan kuivia sanoja, joilla ei ole merkitystä...jotka on kirjoitettava (ja tunnen itseni aivan kauheaksi ihmiseksi, kun en pysty todella onnellinen olemaan muiden puolesta..ehkä tämä on syynä ettei meille onnea suoda, olen niin kateellinen ja katkera muiden onnesta). Tunnen itseni niiiin ulkopuoliseksi, kun näen noita onnitteluita ja muiden onnea...jotenkin välillä tunnen ulkopuoliseksi täällä blogimaailmassakin, olen niin katkeroitunut ja toivoton...
Tänään selvisi taas muutama onnellinen elämäntapahtuma (miks nekin tulee aaltoina...ja miks minä en koskaan pääse noihin aaltoihin mukaan? Täällä minä kökötän asemalla...muiden hyppiessä juniinsa) 

2014

Vuonna 2013 minusta ei tullut äitiä. Vuonna 2014, minusta ei tule äitiä. Siinäpä se, todellisuus...ei se muuksi muutu, mitäpä sitä kiertelemään. Tuskin edes raskaudun, joten tuskinpa mulla on tänne mitään kirjoitettavaa...muuta ku kiukuttelua maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja siitä miten pieleen meillä asiat menee (ei...en usko että tästä hoitoihin päästään pian, ei...en usko että ne menisivät niinkuin pitäisi...jokin tulee menemään pieleen tiedän sen jo nyt). Kahden viikon päästä voin tulla kertomaan miten munarakkulat/kystat ovat paikoillaan ja hoito jatkaa viivästymistään.
Tällaista tänne.

Raastaa, repii ja koskee, mun tekis mieli huutaa ja hajottaa jotain. En osaa sanoiksi pukea tätä tunnetta, se ei ole vihaa, ei surua...pelkkää kateutta ja katkeruutta. Vituttaa tämä paska kroppa, joka pettää minut kerta toisensa jälkeen... vituttaa kaikkien muiden raskaudet...vituttaa onnelliset ihmiset ja muiden onnelliset sanat...vituttaa etten koskaan tule olemaan niin onnellinen, vituttaa että uskoin hoidosta tulevan jotain...vituttaa että tiedän että vuoden päästä olen edelleen samassa tilanteessa...lapseton...ikuisesti...