Luulin voivani paremmin, luulin että olin matkalla ylöspäin...luulin väärin. Siinä se oli ensimmäinen uutinen fb:ssä, taas yksi onnellinen raskauspäivitys, joka tuntui iskulta palleaan "tätä ihmettä odotettiin pitkään ja monet itkut itkin, nyt testi näytti kahta viivaa...meistä tulee äiti ja isi" heidän yrityksensä kesti 5kuukautta... jep ihmehän se on raskautua alle puolessa vuodessa.
Mitäs minä, olen purkanut puikoilta pois aloittamani "villahousut" ei niille tule käyttäjää...lanka muuttuu jo aikuisen sukiksi. Tuntuu jotenkin tyhmältä, miksi olin niin toiveikas että luulin meidän onnistuvan. Nyt tiedän paremmin, enää ei tarvitse pelätä piinapäiviä...voi pelätä kaikkea mahdollista ja mahdotonta, olla uskomatta pieneenkään mahdollisuuteen onnistua. Tiedän jo nyt, että seuraava ultraus kertoo odotuksen jatkuvan...hoito siirtyy jonnekin tulevaisuuteen...minusta ei tule äitiä 2014. Huomaan miettiväni moniko blogikaveri tänä vuonna onnistuu, niin monen toivon onnistuvan...mutta samalla tiedän etten minä kuulu niihin onnistujiin.
Sanotaan että pitää käydä pohjalla ennen nousua....mitenkähän syvä tämä kuoppa on minne olen joutunut, näyttää siltä että meidän hoitomatka on pettymystä pettymyksien perään. Milloin se nousu alkaa?
Pitää varmaan tähän sen verran lisätä, etten oikeasti näin synkkä ja surkutteleva ole. Tulee tänne vaan purettua tuo kaikki surkeus, mitä mielessä pyörii. Kun sen olen suoltanut ulos, niin pystyn taas intoilemaan muista asioista...kuten kevään harjoitteluista ja mun mahtaavakin mahtavasta opinnäytetyön aiheesta (ja parin viikon päästä alkaa pakerrus). Ehkä mä joskus olen naistentautien/lapsettomuus polilla töissä ;) (on muuten oikeesti pikkusen semmonen suunnitelma, jos tonne naistentauteihin suuntais ja toivottavasti päätyis töihin lopulta) oho...mähän innostuin tosissaan paasaamaan opinnoistani :D
Minun kohdallani kuopasta nousu alkoi vasta sitten, kun hoitojen lopettamisesta oli päätetty. Niin kauan kuin hoidot ja yrittäminen jatkuvat, jatkuu se kaikki toivon ja epätoivon kanssa taistelu. Ehkä suruprosessi pääsee kunnolla alkamaan vasta, kun kaikki on ohi. Minulle kuopasta kipuaminen oli raskas prosessi, johon kului kokonainen vuosi.
VastaaPoistaHaluan tällä sanoa, että minun kokemukseni mukaan kuopasta pääsee pois myös epäonnistumisen jälkeen. Siihen ei välttämättä tarvita onnistumista.
Sinulle toivon kuitenkin sekä onnistumista että mahdollisuutta ja jaksamista kapuamiseen.
Sellaista seilaamista se on. Ylös ja alas. Minä olen käynyt niin pohjalla, että vietiin ambulanssilla suljetulle osastolle. Ja taas tuntuu, että matka on alaspäin. Pitäisi varmaan lääkärin aikaa varata ja tarkistuttaa lääkitystä.
VastaaPoistaHelpottavaa on kuitenkin tietää, että väsyttyään rypemään pohjamudissa, pääsee sairaalaan lepäämään ja keräämään voimia seuraavaa koitosta varten.
Lapsen menettäminen ja lapsettomuus siihen päälle sekä tietysti lopullinen lapsettomuus on aivan painajaista. Ei sitä kuulukaan jaksaa.