Moniko on kuullut tuon lauseen? Tai "en tajunnut mitä rakkaus on ennenkuin sain lapsen"...ehkä sitten en tajua elämästä mitään, enkä osaa rakastaa. Vai olisiko niin että kaiken kokemani jälkeen tiedän mitä elämä (ja eläminen) oikeasti on? Ja enkö tiedä mitä rakkaus on, vaikka elämässäni on ihminen, joka on rakastanut ja tukenut minua kaikessa pahassa?
Vaikka lapsettomuus ei kaivele minua, enkä tunne katkeruutta enää...niin nuo lauseet kuullessani "karvat nousevat pystyyn" ja menen puolustuskannalle. En voi käsittää millainen ihmisen elämä on, jos sille tulee merkitys vasta lapsen saatuaan? Tätä en ole käsittänyt edes silloin kun hoidoissa olimme...ja päiväni oikeastaan pyörivät hoitojen ja lapsen saamisen ympärillä.
Välillä tulee semmoinen olo ettei mun kuulu tajuta elämästä mitään, kun en ole mennyt lisääntymään....vielä enemmän nyt kun en jaksa lähteä uusiin hoitoihin yksityiselle, tai tapella julkiselta neljättä hoitoa. Olen saanut kuulla olevani itsekäs, kun en jaksa uusia hoitoja. Ei kuulemma ole minun asiani päättää siitä (ja ei tätä ei sanonut aviomieheni vaan eräs tuttavani) eli jos me emme saa asiasta päättää niin kuka helvetti sen tekee? Mun kaverit ja tuttavat? Yhteiskunta? Vai mikä taho?
Me siis olemme täysin itsekkäitä paskiaisia kun haluamme elää kahdestaan onnellisena monen vuoden helvetin jälkeen. Suoraan sanottuna vituttaa tommonen paska. Mielummin olen sitten itsekäs paskiainen ku tommonen puusilmä, joka elää pelkästään lapsilleen...sillä eihän elämää ole ilman lapsia. Kumma miten on ihmisten asenteet muuttunu mua kohtaan sen jälkeen kun olen sanonut ettei nyt olla uusiin hoitoihin lähdössä tai pohditakaan adoptiota. En olekaan se raukkaparka, joka ei saa haluamaansa lasta vaan olenkin itsekäs ihminen joka ei halua luopua omasta elämästään tekemällä lasta. Kyllähän se lapsi olis meillä, jos se ois ollu tullakseen..sitä ei tullut ja olen aikani surrut ja päätin jatkaa elämääni ja samalla muutuin itsekkääksi lapsettomaksi ihmiseksi...no mikäs siinä, ollaan sitten itsekäs.
keskiviikko 26. elokuuta 2015
sunnuntai 16. elokuuta 2015
Uusi elämä
Mitä elämä on lapsettomana? Lapsettoman elämä on surua ja hoitoja, kipua, turvotusta ja kiukkua...vai onko? Ei meillä...ei enää. Meillä elämä on ihanaa...uuden oppimista, naurua ja kahdenkeskisiä hetkiä. Meillä eletään elämää...uudenlaista sellaista.
Välillä muistan millaista meillä oli vuosi sitten...puoli vuotta sitten. Millainen itse olin. Surullinen, katkera ja vihainen....ja väsynyt, niin kauhean väsynyt. Minusta on ihana kun nykyään jaksan tehdä asioita, en väsy jokaisesta ponnistuksesta ja tehtävästä. Minä nukun paremmin ja pärjään vähemmillä unilla, vielä vuosi sitten tuntui ettei mikään unimäärä riitä.
Mutta mitä meidän elämämme on nykyään oikeasti. Me käymme töissä ja opiskelemme. Me vietämme aikaa kaksin ja ystäviemme kanssa. Me lenkkeilemme koirien kanssa ja valokuvaamme maisemia, joissa lenkkeilemme. Me suunnittelemme matkaamme keväälle, tutkailemme kaupunkia ja etsimme romanttisia ruokapaikkoja minne voimme mennä. Lapsettomuus on osa elämäämme, muttei sellainen raastava osa kuin ennen...se on kuin sumun läpi katsottu maisema, tiedän sen olevan siellä, muttei se ole niin näkyvästi esillä.
Viime viikkoina olen lueskellut lapsettomuusblogeja, käynyt jopa muutamaa keskustelupalstaa kurkkaamassa ja mietin miten helppoa ja mukavaa elämäni on nykyään. Samalla mietin että miten kovasti oikeasti lasta olen halunnut, olenko oikeasti edes halunnut...sillä en voi enää sanoa, että vaihtaisin nykyisen elämäni lapseen. Mutta jos en oikeasti olekaan halunnut lasta niin miksi hitossa olisin käynyt kaikki hoidot läpi...ristiriitaisia tunteita herättää tämä nykyinen rakkauteni nykyistä elämäntilannetta kohtaan :)
Välillä muistan millaista meillä oli vuosi sitten...puoli vuotta sitten. Millainen itse olin. Surullinen, katkera ja vihainen....ja väsynyt, niin kauhean väsynyt. Minusta on ihana kun nykyään jaksan tehdä asioita, en väsy jokaisesta ponnistuksesta ja tehtävästä. Minä nukun paremmin ja pärjään vähemmillä unilla, vielä vuosi sitten tuntui ettei mikään unimäärä riitä.
Mutta mitä meidän elämämme on nykyään oikeasti. Me käymme töissä ja opiskelemme. Me vietämme aikaa kaksin ja ystäviemme kanssa. Me lenkkeilemme koirien kanssa ja valokuvaamme maisemia, joissa lenkkeilemme. Me suunnittelemme matkaamme keväälle, tutkailemme kaupunkia ja etsimme romanttisia ruokapaikkoja minne voimme mennä. Lapsettomuus on osa elämäämme, muttei sellainen raastava osa kuin ennen...se on kuin sumun läpi katsottu maisema, tiedän sen olevan siellä, muttei se ole niin näkyvästi esillä.
Viime viikkoina olen lueskellut lapsettomuusblogeja, käynyt jopa muutamaa keskustelupalstaa kurkkaamassa ja mietin miten helppoa ja mukavaa elämäni on nykyään. Samalla mietin että miten kovasti oikeasti lasta olen halunnut, olenko oikeasti edes halunnut...sillä en voi enää sanoa, että vaihtaisin nykyisen elämäni lapseen. Mutta jos en oikeasti olekaan halunnut lasta niin miksi hitossa olisin käynyt kaikki hoidot läpi...ristiriitaisia tunteita herättää tämä nykyinen rakkauteni nykyistä elämäntilannetta kohtaan :)
maanantai 10. elokuuta 2015
Selviytymistarina
Tätä tekstiä olen kirjoittanut pitkään...muokannut ja kirjoittanut uudestaan, poistanut tekstiä ja lisännyt. Yllättävän vaikea on laittaa sanoiksi se miten selvisin tähän pisteeseen...Pisteeseen, jossa elän elämääni, enkä sure ja vello lapsettomuuttamme. Kun en oikein tarkalleen tiedä miten se lopulta kävi...mutta yritän nyt jotenkin tämän kertoa. Kirjoitettuna tämä vaan kuulostaa turhankin helpolta ja yksinkertaiselta...sitä se ei kuitenkaan ollut.
Meillähän hoidot päättyi kolmanteen ICSI:n, kahden alkion siirron jälkeen negaan joulukuussa 2014. Tämän jälkeen yllättäen olinkin viettämässä päivät ystäväni mukana sairaalassa hänen synnytyksen käynnistyttyä lähes kuukauden aikaisessa...olin siinä tilanteessa, jota olin pelännyt suorastaan kammonnut. Vietin päiväni synnyttävien naisten seurassa ja yllättäen se ei ollutkaan niin kauheaa kuin luulin. Ehkä syynä oli ystäväni huoli vauvastaan ja siitä johtuen minun oli kasattava itseni ja pidettävä tunteeni kurissa ja oltava tukena..monet itkut kyllä tuli kotona itkettyä, mutta noiden sairaalapäivien ja iltojen aikana tapahtui se että aloin eheytyä. Pala palalta kevättä kohden minusta tuli ehjä...kyllähän se tie oli kivikkoinen, vaati vielä monet itkut ja kiukut, mutta pikkuhiljaa löysin ilon.
Muistan tosi selvästi sen päivän kun huomasin etten enää sure, olin surutyöni tehnyt ja pystyin jatkamaan elämää. Se oli sateinen kevätpäivä ja olin lenkillä koirien kanssa. Normaaliin tapaan kuuntelin musiikkia kävellessä...samaa musiikkia, johon olin hukuttanut surkeuttani ja pahaa oloani, mutta...tälläkertaa se musiikki kuulosti erilaiselta, ei masentavalta tai suruun viittavaltakaan...se kuulosti elämältä, ilolta ja onnelta. Sama kappale, jota kuuntelin ja itkin joka helvetin hoidon jälkeen...olikin yhtäkkiä musiikkia, joka sai minut hymyilemään...ja lopulta nauramaan ääneen keskellä metsää kaatosateessa. Ehkä elämäni oudoin hetki, mutta se hetki oli se kun meillä elämä alkoi uudestaan sumun jälkeen.
Jotenkin tuntui että tuon hetken jälkeen meidän riitamme ovat olleet pienempiä kuin ennen, ei sellaisia maailmansotia mitä hoitojen aikaan oli...vaan normaalia avioparin kinastelua. Koulu eteni helpommin ja jaksoin keskittyä asioihin paremmin...elämä on ollut helpompaa. Enää meitä ei painanut suunnaton taakka, jota kannoimme vuosikaudet, olimme vapaita.
Miten sitten tähän päädyttiin...me puhuimme, puhuimme ja puhuimme. Minä puhuin avoimesti myös ystävilleni ja perheelleni, en enää salannut meidän lapsettomuuttamme. Kotona keskustelimme pitkään ja usein miten jatkamme hoidon jälkeen ja kumpikaan ei enää halunnut lähteä uuteen yritykseen. Halusimme rauhoittaa tilanteen ja antaa haavojen umpeutua. Antaa meidän parantua ja halusimme elää pariskuntana, emme vain lapsettomina. Otimme ns.aikalisän ja päätimme että kun vuosi 2016 vaihtuu päätämme jatkammeko vielä lahjasoluhoitoihin vai elämmekö näin kuin olemme nyt eläneet...tällä hetkellä en tätä vaihtaisi.
Minä nautin pitkistä aamuistani, nautin rennoista lenkeistä koirien kanssa ja siitä että voin halutessani lähteä mieheni kanssa leffaan kun siltä tuntuu. Me olemme oppineet itsekkäästi nauttimaan "dinkkuelämästä". Meistä kumpikin nauttii matkustelusta ja nyt hoitojen päätyttyä meillä on rahaa matkustaakin, haluamme nähdä ja kokea mahdollisimman paljon. Ja välillä on mielessä käynytkin miten kovasti olen lasta halunneet, jos näin helposti olemme päässeet jaloillemme...mutta meillä surutyötä ja luopumista tehtiin jo ennen viimeistä hoitoa. Lähes vuoden olimme asiaa työstäneet ennenkuin pääsimme tähän...mutta missä me nyt olemme on jotain ihanaa. Olemme rentoja, nautimme elämästä ja kesästä (jopa sen sateista) ja toisistamme. Me nautimme elämästä juuri sellaisena kuin se on ja tällä hetkellä elämä on ihanaa (en paremmin osaa sitä sanoa)
Meillähän hoidot päättyi kolmanteen ICSI:n, kahden alkion siirron jälkeen negaan joulukuussa 2014. Tämän jälkeen yllättäen olinkin viettämässä päivät ystäväni mukana sairaalassa hänen synnytyksen käynnistyttyä lähes kuukauden aikaisessa...olin siinä tilanteessa, jota olin pelännyt suorastaan kammonnut. Vietin päiväni synnyttävien naisten seurassa ja yllättäen se ei ollutkaan niin kauheaa kuin luulin. Ehkä syynä oli ystäväni huoli vauvastaan ja siitä johtuen minun oli kasattava itseni ja pidettävä tunteeni kurissa ja oltava tukena..monet itkut kyllä tuli kotona itkettyä, mutta noiden sairaalapäivien ja iltojen aikana tapahtui se että aloin eheytyä. Pala palalta kevättä kohden minusta tuli ehjä...kyllähän se tie oli kivikkoinen, vaati vielä monet itkut ja kiukut, mutta pikkuhiljaa löysin ilon.
Muistan tosi selvästi sen päivän kun huomasin etten enää sure, olin surutyöni tehnyt ja pystyin jatkamaan elämää. Se oli sateinen kevätpäivä ja olin lenkillä koirien kanssa. Normaaliin tapaan kuuntelin musiikkia kävellessä...samaa musiikkia, johon olin hukuttanut surkeuttani ja pahaa oloani, mutta...tälläkertaa se musiikki kuulosti erilaiselta, ei masentavalta tai suruun viittavaltakaan...se kuulosti elämältä, ilolta ja onnelta. Sama kappale, jota kuuntelin ja itkin joka helvetin hoidon jälkeen...olikin yhtäkkiä musiikkia, joka sai minut hymyilemään...ja lopulta nauramaan ääneen keskellä metsää kaatosateessa. Ehkä elämäni oudoin hetki, mutta se hetki oli se kun meillä elämä alkoi uudestaan sumun jälkeen.
Jotenkin tuntui että tuon hetken jälkeen meidän riitamme ovat olleet pienempiä kuin ennen, ei sellaisia maailmansotia mitä hoitojen aikaan oli...vaan normaalia avioparin kinastelua. Koulu eteni helpommin ja jaksoin keskittyä asioihin paremmin...elämä on ollut helpompaa. Enää meitä ei painanut suunnaton taakka, jota kannoimme vuosikaudet, olimme vapaita.
Miten sitten tähän päädyttiin...me puhuimme, puhuimme ja puhuimme. Minä puhuin avoimesti myös ystävilleni ja perheelleni, en enää salannut meidän lapsettomuuttamme. Kotona keskustelimme pitkään ja usein miten jatkamme hoidon jälkeen ja kumpikaan ei enää halunnut lähteä uuteen yritykseen. Halusimme rauhoittaa tilanteen ja antaa haavojen umpeutua. Antaa meidän parantua ja halusimme elää pariskuntana, emme vain lapsettomina. Otimme ns.aikalisän ja päätimme että kun vuosi 2016 vaihtuu päätämme jatkammeko vielä lahjasoluhoitoihin vai elämmekö näin kuin olemme nyt eläneet...tällä hetkellä en tätä vaihtaisi.
Minä nautin pitkistä aamuistani, nautin rennoista lenkeistä koirien kanssa ja siitä että voin halutessani lähteä mieheni kanssa leffaan kun siltä tuntuu. Me olemme oppineet itsekkäästi nauttimaan "dinkkuelämästä". Meistä kumpikin nauttii matkustelusta ja nyt hoitojen päätyttyä meillä on rahaa matkustaakin, haluamme nähdä ja kokea mahdollisimman paljon. Ja välillä on mielessä käynytkin miten kovasti olen lasta halunneet, jos näin helposti olemme päässeet jaloillemme...mutta meillä surutyötä ja luopumista tehtiin jo ennen viimeistä hoitoa. Lähes vuoden olimme asiaa työstäneet ennenkuin pääsimme tähän...mutta missä me nyt olemme on jotain ihanaa. Olemme rentoja, nautimme elämästä ja kesästä (jopa sen sateista) ja toisistamme. Me nautimme elämästä juuri sellaisena kuin se on ja tällä hetkellä elämä on ihanaa (en paremmin osaa sitä sanoa)
keskiviikko 5. elokuuta 2015
Matkakertomusta
Minähän siis omatoimisesti suunnittelin matkan, varasin lennot, varasin hotellin ja selvitin bussien aikatauluja...tästä johtuen säästimme kuluissa paljon, mutta myös vietimme aikaa lentokentällä nukkuen :) Lennot momondon kautta, majoitus booking.comin kautta, lisäksi majoitusta valitessa käytin hyväkseni tripadvisoria ja sieltä paikkakuntakohtaisia arvosteluita.
Matkamme alkoi maanantaina työpäivän jälkeen bussilla kohti helsinkiä, istuminen onnibussissa ei miellyttävää, mutta todella halpaa. Pitkän istumisen jälkeen saaavuimme kampin asemalle, josta lähdimme laukkuinemme seikkailemaan kohti rautatieasemaa. Sieltä pongasimme Finnair-bussin, jolla pääsimme lentokentälle...tässä vaiheessa kello lähenteli puoltayötä ja mulla oli kaamee nälkä. Fiksuja kun oltiin ei tajuttu että ois ehkä halvin ja helpoin syödä jotain helsingissä, eikä lentokentällä. No tehty mitä tehty, hito kalliit kahvit ja sämpylät kentällä syötiin (ja vasta sen jälkeen huomasin että kentällä olis ollu ihan kauppakin..no kerranhan sitä reissataan)
Helsinki-Vantaan kentällä vietettiin yö, lento lähti aamulla kuuden pintaan. Lennettiin ensin Muncheniin, jossa oli pari tuntia vaihtoaikaa ennen lentoa napoliin. Napoliin kun saavuimme olimme olleet matkassa noin vuorokauden, mutta mikä fiilis kun koneesta pääsi ulos ja lämpö "löi" kasvoille, ihana auringonpaiste ja ihmisten puheensorina. Kaiken näköisiä ja kokoisia ihmisiä, eri kieliä ja elämää. Tää on mun lempihetki reissuissa, se kun pääsee perille :)
Napolissa sitten etsimme vielä kerran bussin, jotta pääsemme Sorrentoon, joka oli meidän lopullinen päämäärä. Bussissa odottelimme noin tunnin ennekuin se lähti liikkeelle...ja matka Sorrentoon kesti noin tunnin. Tämän kaiken reissaamisen päätteeksi pääsimme Sorrentoon, jossa sitten googlen navigaattorin avulla vaellettiin pitkin katuja majapaikkaamme etsien.
Majapaikkamme oli aivan ihana, hieman syrjässä sijaitseva guesthouse. Liikenteen möly tai mikään muukaan ei häirinnyt öisin. Kuitenkin kävelymatka juna-asemalle oli alle 5min ja siitä junalla pääsi vaikka minne (Sorrenton keskustaan, Pompeille, Napoliin jne). Majoitukseemme kuului huone, omalla kylpyhuoneella ja terassilla, sekä aamiainen seisovast pöydästä (ja mikä parempi tapa aloittaa aamu kuin tuorepuristetulla appelsiinimehulla, italialaisilla leikkeleillä, juustolla ja leivällä, sekä tuoreella cappucinolla). Ja maisema meidän huoneen terassilta oli tämä...
Matkamme alkoi maanantaina työpäivän jälkeen bussilla kohti helsinkiä, istuminen onnibussissa ei miellyttävää, mutta todella halpaa. Pitkän istumisen jälkeen saaavuimme kampin asemalle, josta lähdimme laukkuinemme seikkailemaan kohti rautatieasemaa. Sieltä pongasimme Finnair-bussin, jolla pääsimme lentokentälle...tässä vaiheessa kello lähenteli puoltayötä ja mulla oli kaamee nälkä. Fiksuja kun oltiin ei tajuttu että ois ehkä halvin ja helpoin syödä jotain helsingissä, eikä lentokentällä. No tehty mitä tehty, hito kalliit kahvit ja sämpylät kentällä syötiin (ja vasta sen jälkeen huomasin että kentällä olis ollu ihan kauppakin..no kerranhan sitä reissataan)
Helsinki-Vantaan kentällä vietettiin yö, lento lähti aamulla kuuden pintaan. Lennettiin ensin Muncheniin, jossa oli pari tuntia vaihtoaikaa ennen lentoa napoliin. Napoliin kun saavuimme olimme olleet matkassa noin vuorokauden, mutta mikä fiilis kun koneesta pääsi ulos ja lämpö "löi" kasvoille, ihana auringonpaiste ja ihmisten puheensorina. Kaiken näköisiä ja kokoisia ihmisiä, eri kieliä ja elämää. Tää on mun lempihetki reissuissa, se kun pääsee perille :)
Napolissa sitten etsimme vielä kerran bussin, jotta pääsemme Sorrentoon, joka oli meidän lopullinen päämäärä. Bussissa odottelimme noin tunnin ennekuin se lähti liikkeelle...ja matka Sorrentoon kesti noin tunnin. Tämän kaiken reissaamisen päätteeksi pääsimme Sorrentoon, jossa sitten googlen navigaattorin avulla vaellettiin pitkin katuja majapaikkaamme etsien.
Majapaikkamme oli aivan ihana, hieman syrjässä sijaitseva guesthouse. Liikenteen möly tai mikään muukaan ei häirinnyt öisin. Kuitenkin kävelymatka juna-asemalle oli alle 5min ja siitä junalla pääsi vaikka minne (Sorrenton keskustaan, Pompeille, Napoliin jne). Majoitukseemme kuului huone, omalla kylpyhuoneella ja terassilla, sekä aamiainen seisovast pöydästä (ja mikä parempi tapa aloittaa aamu kuin tuorepuristetulla appelsiinimehulla, italialaisilla leikkeleillä, juustolla ja leivällä, sekä tuoreella cappucinolla). Ja maisema meidän huoneen terassilta oli tämä...
Ensimmäinen iltapäivä ja ilta meni lähimpäristöä kierrellessä ja löysimme ihanan trattorian, missä kävimme syömässä. Toisena päivänä sitten siirryimme Sorrenton keskustaan ja turistien luokse :) Ihania pikkukatuja ja kojuja, nahkalaukkuja ja kenkiä joka puolella (oisin voinu pistää kaikki rahani sinne)
Hedelmäkojuja ja limoncellokauppoja, joka puolella tuoksui sitruuna ja tuoreet hedelmät...ja voi luoja miten hyviä persikoita siellä sain ostettua. Ravintoloita sisäänheittäjineen oli joka kulmassa, ja se ruoantuoksu oli jotain käsittämätöntä...hirveän vaikeaa oli päättää missä söisimme...ja arvatkaa vaan missä kunnossa kroppa oli kun olin viikon syönyt pastaa...ja pastaa...ja pastaa, en suomessa ole noin hyviä pasta-annoksia saanut. Sen kaiken pastamäärän päälle kun lisää jäätelöt (italian gelato...huoh), tiramisut ja viinin, niin nyt sitten korjataan tilannetta ja treeniä tehostetaan.
Tietenkin meidän piti vierailla Pompeilla, olen pitkän aikaa haaveillut näkeväni ne rauniot. Sinne mentiin junalla...ja omatoimisesti kiersimme aluetta. Tähän pakko sanoa, että jos sinne menette kesällä kuten me, niin suojatkaa selkä ja olkapäät, poltin niskan ja hartiat aika pahasti sillä matkalla, mutta oli sen arvoista. Rauniot oli huikeat, tosi uskomatonta kierrellä ja katsella paikkoja, joissa ihmiset ovat asuneet ja eläneet...miten Vesuvius vieressä hiljaisena seisoo, samalla tietäen että purkautuessaan se jättäisi meidät alleen.
Koska Italiassa oltiin, niin iltaisin nautimme terassilla viiniä. Nautimme hiljaisuudesta ja illan pimeydestä. Ihan vaan oltiin, kun päivät käveltiin niin noi illan rauhoittumiset tulivat tarpeeseen...ja olihan se viini hyvää ;)
Mitäs muuta...Italia on ihana, rakastuin sen ihmisiin siihen elämäntyyliin...opin jopa rakastamaan siesta-aikaa. Ruoka oli aivan mahtavaa ja jäätelöt suussasulavia. Italia on muutenkin ollut jo pitkän aikaa sellainen maa, jonne haluan käymään...siellä on todella monta kaupunkia jotka haluan nähdä ja kokea...joten keväälle on jo buukattu reissu Venetsiaan ;) Lisäksi toivon vielä joskus Roomaan pääseväni ja Gardajärvelle, Cinque Terren alue kiinnostaa myös, sekä Firenze ja Milano...eli nähtävää on.
Loma teki meille hyvää, rentoutuminen teki hyvää...ja kahdenkeskinen aika ilman minkäänmoista stressiä teki hyvää. Käsittämätöntä miten viikon irtautuminen kotoa voi saada muutosta ihmisessä ja parisuhteessa. Vaikka meillä ei enää lapsettomuutta stressata, niin tuon viikon aikana huomasimme miten ihanaa voi olla kahdestaan...miten voimme reissata ihan miten haluamme, koska ei tarvitse huolehtia muista kuin itsestämme.
maanantai 3. elokuuta 2015
Blogista
Kuusi ja puoli vuotta yritystä takana, clomit ja ivf kokeiltu...blogi on ollut henkireikä, avautumispaikka jonne voin lapsettomuuden tuskan ammentaa. Mutta entä nyt, enää ei ole sitä tuskaa mitä ammentaa, ei lapsettomuutta kirjoitettavana. Mistä sitten kirjoitan? Kirjoitanko siitä miten meillä opetellaan eloon kaksin, miten olemme oppineet elämään kaksin. Kirjoitanko matkakertomuksia vai kirjoitanko siitä miten olen lapsettomuudesta selvinnyt. Vai kirjoitanko siitä millaista elämästämme on tullut ja tulee kaksin? Mistä muut haluavat kuulla, vai kirjoitanko mitä mielessä liikkuu...tuntuu vaan että "kehuskelen" omalla hyvällä ololla, samaan aikaan kun muut lapsettomuudesta kärsivät, kärsivät oikeasti.
Blogi ei kuitenkaan enää ole se mitä aloitin kirjoittamaan, päiväkirja lapsettomuudesta. Tästä piti tulla tarina tuskien kautta äidiksi, tästä tulikin erilainen selviytymistarina...sillä minä selvisin kaikesta huolimatta.
Blogi ei kuitenkaan enää ole se mitä aloitin kirjoittamaan, päiväkirja lapsettomuudesta. Tästä piti tulla tarina tuskien kautta äidiksi, tästä tulikin erilainen selviytymistarina...sillä minä selvisin kaikesta huolimatta.
tiistai 28. heinäkuuta 2015
Ihana Italia kuvia
En vielä jaksa kirjoitella matkakertomusta, yritän sen tässä joku päivä kirjoitella :) Tässä kuitekin ihanaa aurinkoista italiaa kuvina.
Meille ei ihmeempiä kuulu, viimeiset työ viikot on mulla menossa ja opinnot lähestyvät loppuaan. Talvelle suunnitelmissa risteily tukholmaan kaveriporukalla ja keväällä lähdetään käymään venetsiassa miehen kanssa kaksin...ja syksylle ehkä joku toinen reissu. Elämä on ihanaa ja soljuu eteenpäin, nautin joka hetkestä ja elän elämääni.
sunnuntai 12. heinäkuuta 2015
pikapäivitys lomalta
Terveisiä onnellisten "saarelta". Italia oli ihanampi kuin muistinkaan ja matka eheytti meitä parina enemmän kuin pystyin olevan mahdollista. Viikko auringossa ilman murheita ja stressiä sai meidät huomaamaan miten hyvä meidän on olla kaksin. Ensi keväälle on jo uusi reissu suunnitteilla...tällä kertaa venetsiaan. Italia vei sydämeni ja sinne palaan jatkossa vähintään kerran vuoteen. Ihan vaan senkin vuoksi, että muistan jatkossakin että elämästä tulee nauttia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)