Kerroin keväällä(kesällä) kaveristani, joka oli raskaana...no nyt olen muutaman päivät ollut sairaalassa hänen kanssaan kun lapsivedet meni ja odotellaan milloin pikkuihme tulee maailmaan. Luulin vielä viikko sitten etten edes pystyisi olemaan tukena, mutta kun keskellä yötä saa viestin että pystynkö edes viemään sairaalaan niin eka ajatus oli että minähän pysyn ystäväni rinnalla niin kauan kun hän minun antaa siinä olla ja siellä olen ollut, aamulla mennyt ja niin kauan seurana ollut kunnes joku toinen on paikalle tullut. Pikkuisen laskettuaika siis on vasta muutaman viikon päästä, joten jännäksihän tämä on mennyt. Minä olen seurannut ja kuunnellut pikkuisen sydänääniä, olen tuntenut hänen liikkeensä ja potkunsa, huikea kokemus...siellä se köllöttelee, pieni ihminen mun kaverin vatsassa.
Eli minä, lapseton (ja katkera?) nainen olen viettänyt viimepäivät viimeisillään raskaana olevien naisten seurassa...ja arvatkaa mitä? Se ei tunnu pahalle, ne naiset eivät ole vihollisia tai syyllisiä minun lapsettomuuteeni. Heistä jokainen on oman pikkuisensa ansainnut ihan niinkuin minäkin olisin, toisin vaan kävi.
Tämä reissu (joka siis jatkuu) on eheyttänyt minua, tänään bussissa istuessa hymyilin haloo helsinkiä kuunnellessani, hymyilin niinkuin syksyllä kun sen levyn sain, hymyilin onnesta ja huomasin että se hirveä suru, se viiltävä haava on alkanut eheytymään, minä olen alkanut parantumaan. Pitkästä aikaa olen tuntenut olevani taas itseni, enkä se haamu mitä olen tuon epäonnistumisen jälkeen ollut.
ja tämä on taas nostanut ajatukset kätilöopinnoista...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti