Katselin sitten vähän viime vuosina otettuja kuvia itsestäni ja kyllähän se totta on, vaikka hymyilen ja tiedän että olen noissa kuvissa ollut iloinen, niin silmistä näkee että jokin ei ole hyvin...tätä samaa ei näy vanhemmissa kuvissa, kuvissa jotka on otettu ennen tämän taipaleen alkamista.
Tuleeko tämä lapsettomuus näkymään katseessani lopun elämääni, tulenko koskaan näyttämään kuvissa aidosti onnelliselta? Vai näkyykö siellä aina se lapsenkaipuu ja syvä suru, joka tulee pohjalla aina olemaan.
<3
VastaaPoistaVaikea sanoa mitään :/
Minä olen kuule miettinyt samaa jo parin vuoden ajan. Vaikka olisi iloinen mieli, niin taustalla siintää aina se suru. Se näkyy silmissä, vaikka hymyilisi ja asiat olisivat päällisin puolin hyvin.
VastaaPoistaOmalla kohdallani luulen, että lapsettomuuden suru on loppuelämän suru, jos lapsettomiksi jäämme. Voi olla, että se ajan kanssa helpottaa, mutten usko, että se koskaan kokonaan päästää irti.
Halaus <3
Jos sen asian saisi oikeasti pois. Jos. Niin onni näkyisi silmistäkin. En vain oikein tiedä, että pystyykö tämän kaiken jälkeen enää katsomaan maailmaa kovin kirkkain silmin. Mutta onni on jotain mitä kohti pitäisi elämässä pyrkiä? Niitä hetkiä, jotka potkisi huolet taka-alalle. Auttaisikohan sellainen ajattelu, että huolia on aina, ja ne ovat vain eriasteisia. Mutta että on niin paljon hyvyyttä ja kauneuttakin. Hetken hetkessä täysillä eläminen. Veisiköhän se edes siinä hetkessä surun pois? Jos se hetki olisi täydellisen onnelinen. Voihan ihminen olla täydellisen onnellinen vaikka on kokenut surua? Kertokaa, oi voihan?
VastaaPoista