Syksyä

Ei ole enää sanottavaa. En saa uuteen blogiin kirjoitettua, en sitten mitään...tänne halusin kuulumiset kirjoittaa kuitenkin.
Elämä muuttuu ja vie mukanaan, uusi asunto, uusi työ, uudet harrastukset, uusi rakkaus... kaikinpuolin uusi elämä.

Eli muutettiin miehen kanssa yhteen unelmieni asuntoon. Aloitin käymään ratsastustunneilla ja aloitan opiskelun syksyllä. Entinen elämä on vain häivähdys muistoissa, lapsettomuus on osa minua mutta eipä enää vaikuta elämääni mitenkään.

En usko että kirjoitan enää tänne tai toiseen kauan blogiin, ei mulla oikein ole mitään sanottavaa...en tiedä mitä edes sanoisin, mistä kirjoittaisin. Joten kuten muutkin lapsettomiksi jääneet bloggaajat, minäkin hiivun taustalle... elämään elämääni tällaisena kuin se on ja nauttien elämästäni.
Toivon kovasti että joku hoidoissa oleva ja asioita pohtiva saa täältä toivoa, toivoa siitä että lapsettomuudesta voi selvitä voittajana vaikkei se tulos olisikaan se kaikkein toivotuin. Ja kaikesta paskasta ja itseinhosta huolimatta voit selvitä vahvempana ja voit oppia rakastamaan itseäsi ja kulkea pää pystyssä elämässä eteenpäin.

Tämä viikonloppu

Tämä viikonloppu, lapsettomien lauantai... äitienpäivä sunnuntaina. Tämä viikonloppu on erilainen kuin muut. Tämä viikonloppu on minun, tänä vuonna nautin lapsettomuudestani ja juhlistan rakasta äitiäni. Tänä vuonna tämä viikonloppu on juhlan, ei surun viikonloppu.

Monta vuotta se vei, mutta mä olen hyväksynyt itseni. Olen oppinut elämään elämääni tällaisena kuin olen. Joo mikä parasta olen oppinut rakastan itseäni ja vikojani...mutta lapsettomuus ei ole vika, se on osa minua. Osa joka nykyään ei ole minun suruni vaan mahdollisuus. Outoa mutta totta, lapsettomuus lopulta oli mulle se tilaisuus, se lahja mikä sai elämään elämääni omana itsenään ja tekemään ne päätökset joiden myötä elän elämäni parasta aikaa ❤

uusi osoite

Siirryn kirjoittelemaan tuonne toiseen blogiini, jonka olemassaolon olin unohtanut....

uusi blogi

Sieltä voi jatkossa lukea kuulumisia, yritän vähän aktivoitua kirjoittamisessa. Katsellaan vähän mihin suuntaan blogi lähtee, kuitenkaan pääpainona ei tule olemaan lapsettomuus, tai elämä lapsettomuuden jälkeen tai mikään muukaan lapsettomuuteen liittyvä. En voi sanoa etten tulisi mitään lapsettomuuteen viittaamaan, koska se on kuitenkin osa minua ikuisesti...ei vaan se suurin osa.

Uusi alku ja vanhan loppu

Viime vuodet olen ollut jumissa, vaikka olen voinut hyvin ja elämä oli alkanut lapsettomuudesta huolimatta voittaa...tai alkaa uudestaan. Silti tunsin olevani vankina elämässäni. Tästä johtuen lopulta muutin pois, hain eroa ja aloitin elämäni yksin.
Ensimmäisen kerran vuosiin tunsin hengittäväni vapaasti, olevani oma itseni ja vapaampi kuin vuosiin. Samalla myös tajusin, että meidän suhteessa ainut yhdessäpitävä "voima" oli lapsettomuus, sitkeästi jatkoimme yhdessä vaikka mitään yhteistä ei ollut...Ei yhtään mitään.

En tiedä mitä nyt teen blogin kanssa (vaihteeksi), sillä ei minulla oikein ole tänne enää mitään sanottavaa. Uusi elämä on vienyt mukanaan ja tuonut uuden ihmisen elämääni, enkä häntä tähän suohon halua sotkea. Ja ennenkuin kysytte, olemme keskustelleet lapsista ja olen kertonut ettei niitä tule, eikä tulisi vaikka saisinkin...En enää lähde siihen yritysrumbaan. Kaipa nämä sitten ovat jäähyväiset teille kaikille, sillä tämä osa elämääni on nyt historiaa ja sinne saa jäädäkin. Uutta blogia olen pohtinut, ehkä matkailusta, ehkä elämästä lapsettoman...Sillä kirjoittamista kaipaan.

Uusi elämä

Useamman viikon vanhempien nurkissa asuneena pääsin vihdoin omaan asuntoon. Pelottaa, jännittää...Ja olo on helpottunut.
Tavarat on levällään, osa kaapeissa, osa omilla paikoillaan, loput ikean pusseissa. Taulut pakattuna ja seinät tyhjinä...Outo tunne, asunto on kuin minä, sekaisin ja odottaa että asiat alkavat rullata eteenpäin ja elämä uudessa muodossaan alkaa.

Ero

Asumusero, avioerohakemus täytetty...niin päättyi tämä taru. Ei vihaa, ei katkeruutta... vain loppu. Siirryn sivuun kasaamaan elämääni, ehkä palaan joskus.

Kriisi

Syy hiljaisuuteen kriisi elämässä, parisuhteessa. En nyt enempiä lähde avaamaan, kerron kun pahin on ohi ja asiat sulkeutuneet.

Teit meistä kauniin

Mä oon vuonna -95 käynyt nuorisotalolla kattomassa Apulantaa, muistan mitä tunteita se keikka herätti, muistan sen ajan niin hyvin...kesän kun asuttiin Jenkeissä, syksyn kun lukio alkoi ja Apulannan. Mulla oli c-kasetille nauhoitettuna kaverilta Attack of the A.L people levy, jonka jouduin pariinkin kertaan uudelleen nauhoittamaan koska nauhat kului puhki niistä miljoonista kuuntelukerroista. Sanat ja sävelet iski suoraan teini-ikäiseen minuun...ja toi levy tulee mulle olemaan se fiilistelylevy nuoruuteen.

Tätä kuunneltiin aina viikot kun oltiin lauantaina pyöritty torilla ja ihastuttu ja rakastuttu taas kerran niin täysin kuin teini-ikäisen sydämellä voi. Ja silloinhan sitä ihastui niin täysillä, tunteet heilui ja kaikki tunnettiin niin raa'asti ja vahvasti kaikki...ja elämän suurimmat murheet olivat katsoiko toi poika mua :) Niin herkkää ja raastavaa ne ihastukset oli.

Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin elokuviin tulee elokuva Tuukka Temosen Teit meistä kauniin. Mitä tyttö voi tehdä, pakkohan se on nähdä. Ja mikä nostalgiareissu tuo leffa olikaan. Elokuva sai mut itkemään ja nauramaan, sai mut takaisin niihin tunteisiin ja fiiliksiin mitä silloin itse elin. Ja pakko myöntää, kyllähän se leffan Tuukka oli kuin omat teini-iän ihastukseni...taisipa niiltä vuosilta poikakaverikin olla ihan samasta muotista tehty. Johtunee sen ajan ihastuksestani Temoseen...siinä vaan oli sitä jotain mikä muhun iski.

Ihana muistutus siitä miten elämästä pystyi nauttimaan täysillä, täydellä sydämellä ilman säröjä ja haavoja, siihen yritän palata kaikkien näiden vuosien ja vaikeuksien jälkeen.

Enpä voi sanoa kuin kiitokset tuosta leffasta, kiitokset siitä miten sain muistutuksen siitä mitä silloin olin ja mitä voin vieläkin olla...sillä teit meistä kauniin, teit unelmaa teit parempaa...

ja traileria

kaksi vuotta sitten

"Onko oikein mennä vielä kerran hoitoihin, kun en ole varma haluanko äidiksi? Sillä meille tämä hoito on viimeinen, sen jälkeen voin sanoa että kaikki keinot on kokeiltu ja saan elää elämääni...itsekkäästi vapaudestani nauttien. Tuleva hoito ei ole meidän viimeinen oljenkorsi, se on meille päätös tälle asialle...se on tämän tarinan loppu, jota en pelkää."

Noin kirjoitin kaksi vuotta sitten, ennen viimeistä hoitoamme. Niinhän siinä sitten kävi, sen hoidon myötä elämämme muuttui...ei niinkuin lapsettomuusblogin toivoisi muuttuvan, vaan sinne toiseen suuntaan. Joskus aikoinaan olen kirjoittanut, että hoidoissa olo ja lapsettomuus tuntuu kuin junnaisi asemalla (joku kommentoikin että tulee mielikuva sellaisesta neuvostoliiton juna-asemasta, harmaasta ja synkästä missä lapsettomat junnaa). Junia tulee ja menee, mutta mikään ei ole se oma juna, jonka kyytiin pääsisi...joka kerta ovelta käännytetään pois. Hoitojen päätyttyä olisi ollut helppo jäädä siihen tilaan möyrimään, surkutella kohtaloaan ja sulkeutua muulta elämältä. Meillä päätettiin toisin, me lähdettiin "asemalta" ovet paukkuen.

Mutta se menneistä, eipä noita enää tarvitse muistella...on hyvä muistaa missä on oltu, mutta niihin on turha liikoja takertua.

Elämä porskuttaa eteenpäin vauhdilla, miehen työ vakinaistettiin, mulla alkoi avoimen opinnot ja töissä riittää kiirettä. Nyt oon vähän miettinyt että pitäisiköhän mun tälle blogille jotain järkevää suuntaa keksiä...vaikka kyllähän näitä diibadaabojakin voin kirjoitella, mut jotenkin itse kaipaisin jotain suuntaa tälle blogille...

Muutos minussa

"Herään illalla nukahdan aamulla
Elän valveunessa Mä olen yksinään vaik metro täynnä on ihmisii Ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii Ei oo olemassa kummituksii Eiks nii ? Jos mä oon oikee miks kadulla mun läpi kävellään"

Joskus kirjoitin (tai ainakin meinasin kirjoittaa..) miten toi Sannin biisi kolahtaa. Miten tunnen olevani täysin olematon, miten en kuulu mihinkään ja elän elämääni kuin unessa, en tunne oikeastaan mitään, mikään ei tuntunut miltään. Edettiin turtana hoidoista hoitoihin, itseäni piikitellen, lääkkeitä napsien ja kivuista kärsien. Käperryin sisäänpäin, luullen siten suojelevani itseäni. Olin kuin varjo itsestäni...

Hoitojen päätyttyä käperryin entistä enemmän itseeni, en tiennyt miten ja kelle purkaa oloani. Kuka voisi ymmärtää miltä tuntuu kun jäädään lapsettomiksi? Kuka oikeasti voi sellaista tajuta, jos ei itse siinä tilanteessa ole että on vaan nostettava kädet pystyyn ja lopetettava. Näin jälkikäteen voin sanoa etten edes itse aikoinani tajunnut miltä se tuntuu, miltä tuntuu oikeasti sanoa "minusta ei tule äitiä" ja tietää että se on totta. Monesti olen kirjoittanut blogiinikin ennen tuota hetkeä, miten hyväksyin lapsettomaksi jäämisen...mutta en sitä kyllä hyäksynyt, sillä edelleen tein kaikkeni etten jäisi lapsettomaksi.

Noina piinan ja toivottomuuden vuosina (joo noinkin nätillä nimellä niitä kutsun nykyään) menetin itsetuntoni, kadotin luottamuksen itseeni ja vähitellen aloin inhoamaan kroppaani...sekä itseäni muutenkin. Lihoin, jo lääkkeet tekivät turvotusta kropalle, mutta kyllä minä muutenkin lihoin...hukutin suruani ruokaan ja samalla piilouduin läskieni taakse. Hiukseni annoin kasvaa, pitkän tukan taakse on helppo piiloutua. Vaatteet olivat mustaa, harmaata ja muuta neutraalia väriä, sillä liika värikkyys kiinnittää huomion. Ja ei pidä unohtaa pakkelikerrosta naamalla, sillä eihän kukaan saa nähdä pienintäkään virhettä ihossa...vaan se kaikki pitää peittää meikillä, niin paksulti ettei enää hyvältä edes näytä.

Hoitojen loppu vaiheessa aloin aktiivisemmin liikkumaan, kiinnitin entistä enemmän huomiota mitä suuhuni pistän ja vähitellen aloin laihtumaan. Pätkä pätkältä lyhensin tukkaani, huomasin ettei sen taakse kannata piiloutua...en kuitenkaan vielä uskaltanut liikoja muuttua, sillä ei minua tule huomata. Minun piti hävitä massaan, etten kiinnitä huomiota ettei kukaan huomaisi että olen lapseton. Hoitojen loputtua värjäsin tukkani takaisin punaiseksi, kirkkaan punaiseksi...sellaiseksi kuin se oli monia vuosia sitten, silloin kuin olin vielä "huoleton" nuori nainen. Ja noin puoli vuotta hoitojen lopusta kävin kampaajalla, sanoin että on aika muuttaa tyyli, leikataan pois niin paljon kun hyvältä tuntuu ja mallin on muututtava kokonaan. Sillä halusin muuttua, halusin lopullisesti jättää lapsettomuushoidot ja sen aikaisen "minut" taakseni...halusin olla uusi ihminen, en enää harmaa varpunen vaan paratiisilintu, joka erottuu massasta.

Entä nyt...olen avoimesti kertonut olevani lapseton, olen avoimesti kertonut meidän olleen hoidoissa. Tukkani on lyhyt ja kirkkaan pinkki, meikkaan satunnaisesti ja silloinkin aika niukasti. Olen minä, enkä enää välitä huomaako joku minut vai ei...en välitä mitä minusta ajatellaan. Elän niinkuin minusta hyvälle tuntuu. Teen työtä, josta pidän. Vapaa-aikani käytän asioihin joistan nautin. Syön mitä haluan, en enää rajoita itseltäni mitään...ja yllättäen en enää ole lihonut, paino valuu hitaasti alaspäin ja kroppa kiinteytyy liikunnan ansiosta. En enää rääkkää kroppaani, vaan teen asioita joista nautin...enkä enää pakota itseäni mihinkään.

Syksy

Tiedän että moni inhoaa jo tätä aikaa vuodesta, kun syksy kolkuttelee ovella...illat pimenee, säät viilenee ja kesä kuihtuu pois. Minä pidän tästä ajasta, vielä ei ole harmaata ja rumaa, mutta on kuitenkin ihanan pimeät illat ja jo alkavan syksyn tuoksu ilmassa. Aamut on ihanan kirpeitä lenkkeillä koirien kanssa (vaikka kyllä välillä korpeaa nousta viideltä rämpimään ulos).
Pimeinä iltoina on ihana polttaa kynttilöitä ja kääriytyä sohvan nurkkaan hyvää kirjaa lukemaan, vaikka syksyn lukemisto nyt koostuukin tenttikirjoista mut väliin kyl mahtuu hömppääpömppääkin. Vielä kun olisi oma takka johon laittaa tulet niin siinäpä syksyn kylmyys ja pimeys unohtuisi...no ehkä vielä joskus tulevaisuudessa sekin on.

Syksyllä olisi ihana lähteä etelään, auringon lämpöön ja nauttimaan rennosta olosta. Harmi ettei tänä vuonna se onnistu...Tallinnaan mennään käymään syyskuulla. Mutta loppuvuosi sitten meneekin töissä. Säästellään ensi vuoden reissu(j)a varten...ja uutta sänkyä olis tarkoitus ostaa loppuvuodesta.

Mitä minä sitten syksyllä teen, ettei se niin masenna. En oikeestaan mitään, otan syksyn vastaan sellaisena kuin se tulee, teen töitä, opiskelen, kuntoilen ja nautin vapaista kun niitä on. Jotenkin helppoa elää näin, ei sinänsä mitään paineita mistään...ei suuria odotuksia, eikä pelkoja mistään. Arkea piristetään leffailloilla ja ravintolakäynneillä, välillä tehdään speliaalimpaa...käydään pakohuoneessa tai teatterissa tai jääkiekkopeleissä. Ei mitään liian ihmeellistä, mutta kuitenkin sellaisia piristyksiä joiden avulla rankatkin päivät jaksaa töissä.

Elämä lapsettomuuden kanssa on erilaista näin hoitojen jälkeen kuin hoitojen aikana, jos vaan silloin olisin tietänyt että elämä voi olla palkitsevaa ja rikasta ilman lastakin, olisi ollut helpompaa...en tiedä olisinko mitään tehnyt toisin, mutta ainakaan en olisi niin peläten ja itkien elänyt elämääni.

Tuttu potilas

Tää nyt on tämmönen omaa pohdintaa ja ajatuksia vaan, mut kuitenkin... Mä siis on sairaalassa töissä, yliopistollisen sairaalan heräämössä...eli leikkurista porukka tulee tokkuraansa selvittelemään mun ja työkavereiden hoiviin.

Kyllähän mä hoitajaksi valmistuessa tiesin, että saattaa tuttuja tulla töissä vastaan...mutta jotenkin se vaan unohtui ajan myötä, niin paljon vanhuspuolen töitä tehnyt niin siellä tutut on enemmänkin omaisen ominaisuudessa.
No tämän kesän aikana olen törmännyt lähisukulaisiin, kavereihin, tuttuihin, kavereiden sukulaisiin ja blogi-/facetuttuihin. Näitä lähituttuja en tietenkään ole hoitanut, olen myös parin tutun vanhempien/puolison kohdalla tehnyt päätöksen etten osallistu hoitoon muuta kuin tarvittaessa...johtuen ihan leikkauksen henkilökohtaisuudesta. Nyt kuitenkin on tullut muutama tilanne, joissa tunnistan potilaan mutten tiedä tunteeko potilas minua...ja nämä sinänsä ovat hankalampia tilanteita kuin noi selkeästi kummallekin hankalat tilanteet. Kuitenkin leikkauksen jälkeen olet kipeä, heikko, lähestulkoon muiden armoilla riippuen leikkauksesta ja kivuista. Itse en ole leikkauksissani halunnut tuttuja hoitamaan (kun noita sairaanhoitajia on lähipiirissä jokunen). Nyt en tiedä miten tekisin jos se endoleikkaus tulee eteen...sillä koko henkilökunta on tuttua ja leikkaus aika henkilökohtainen. Ja itselle hankalaksi tilanteen tekee se, että tunnen ihmisen tietyiltä osin todella henkilökohtaisesti, muttemme ikinä ole tavanneet.

Sitten kun leikkaussalin raportilla kuulen miten potilaalla on endometrioosi ja/tai lapsettomuushoitoja taustalla ja kun lisää asiaa tulee huomaan tunnistavani potilaan...ihan vaan sairaushistorian perusteella. Johtuen siitä että endo- ja lapsettomuusryhmissä joihin kuulun keskustellaan todella paljon muistakin sairauksista, ja tulevista operaatioista. Ja hoitajana taas nämä asiat jää mulla mieleen, en ihmisten nimiä muista enkä välttämättä sitä pientä kasvokuvaa jonka keskusteluissa näet...mutta sairaus- ja leikkaushistorian muistan. Eipä siinä paljon mennä esittelemään "terve mä oon feeniks, bloggaaja jonka kanssa ollaan juteltu ummet ja lammet, oon sun iltahoitaja tässä heräämössä" Tai muuta vastaavaa. Mutta toisaalta taas...jotenkin itselle hankala tilanne kun tiedän toisesta niin henkilökohtaisia asioita enkä oikeastaan voi sanoa että "hei, mä oon se jonka kanssa oot jutellut blogissa/facessa..." koska kuka hitto leikkauksen jälkeen tajuaa mistään mitään...itse edelleen väitän olleeni päivystyksen käytävällä nielurisaleikkaukseni jälkeen...ja kuulemma en ole ollut, yksi työkaveri muistaa mut :D

Syksyn alkua

Mitä meille kuuluu? Ei oikeastaan mitään ihmeempiä, adoptioasiassa ei olla tehty päätöstä tai mitään suuntaan tai toiseen, syksylle on pieni irtiottoreissu varattu. Töissä on kiirettä, perehdytys loppui ja alkoi "itsenäinen" työskentely. Työstäni tykkään ja olen siinä hyvä, siis oikeasti sellainen paikka jossa tunnen osaavani asiani vaikka jokainen päivä on erilainen ja jokainen potilas on erilainen.

Kuntoilun aloitin uusiks, tuli täs alkuvuosi oltua salitta ja nyt hommasin jäsennyyden lähisalille ja uusi treeniohjelma on kassissa, lisäksi muutamat mukavat jumpat valittu vakiojumpiksi...lisäksi ajattelin kokeilla mahdollisimman montaa uutta lajia salin tarjonnasta. Lisäksi avoimen yliopiston kautta aloitan opintoja syyskuulla, eli kiireinen tää syksy tulee olemaan...mutta ei se haittaa. Tykkään tehdä, pitää itseni kiireisenä ja tehdä näitä asioita mistä oon haaveillu.

En oikein tiiä taas mitä kirjoittelis, tää elo on niin tavallista...pitäis ehkä se iltavuoro-postaus tehdä, kun oikeestaan enemmän nykyään iltavuoroo teen. Ehkä muutenkin vois jonkun huikeen idean keksiä...sitä odottaessa. Lapsettomuudesta mulla ei oikein enää oo kirjoitettavaa, se vaan on osa elämää...mut emmä sitä enää ees sinänsä ajattele, raskaanaolevat ei häiritse minua tai hetkauta millään lailla, lasten kanssa töissä viihdyn, eikä edes työkavereiden tai vanhempien kyselyt "onko sinulla omia lapsia?" aiheuta ihmeellisimpiä tunteita, se on kysymys muiden joukossa joita kysytään uusilta työkavereilta tai hoitajalta joka hoitaa leikkauksesta tullutta lastasi.

Mut sen verran kysyn teiltä, oisko kellään mitään lukemisideaa? Tekis mieli joku hyvä kirja lukea, mutta en vaan oo löytänyt mitään hyvää

Lapsettoman haaveet

Jännä on ollu lukea muutamasta blogista ja keskustelusta, miten lapsettomat ovat lähestulkoon itsekkäitä eläjiä ilman mitään haaveita. Emme ymmärrä miten lapsien kanssa voi tehdä ihan samoja asioita kuin lapsettomina. Jos en ole perheellinen, haluan vaan bilettää ja shoppailla (en muuten kummastakaan pahemmin välitä enää, nuorempana kyllä tykkäsin enemmänkin juhlia), löysimme tapaamassa kavereita lounailla ja luemme kirjoja...ja koska emme haaveile lapsesta emme haaveile mistään.
Sannia lainatakseni mitähän vittua? Eikö elämässä muka voi olla mitään muuta haavetta kuin lapsi? Tai mistä ihmeestä tulee toi ikuinen lapsettomien biletys ja shoppailu-elämäntapa? Yhtään lapsetonta en tunne, jotka juosis shoppailemassa ja bilettämässä, samalla tavalla tässä töitä tehdään ja normaalia perhe-elämää eletään kuin lapsellisetkin, meillä vaan ei ole lapsia. Ja vaikka lasten kanssa voi ihan samoja asioita tehdä kuin me lapsettomat, niin kyllä pienen vauvan ja lapsen kanssa on vaikeampi matkustaa tai lähteä lounaalle, kuin ilman lasta.

Itse kävin juuri aika oudonkin keskustelun kaverini kanssa juurikin näistä asioista, hänellä oli kauhea tarve todistaa että pienen lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita kuin hän ilman lasta teki. Kuitenkin samaan hengenvetoon valitteli miten mun elämä on niin helppoo ja pystyn bilettää milloin haluan. Jälkikäteen tätä mietin niin liekköhän taustalla tuossa bilettävät-lapsettomat ajatuksessa se että kyllä jotkut äidit ja isät haluaisi helpommin lähteä juhlimaan kuin pystyvät.

Ja noista haaveista, kyllä vähän huolestuttavaakin on jos elämän ainut haave on lapsi, eikä voi kuvitella että muita haaveita voi olla. Kyllä mulla haaveita ja tavoitteita on, juurikin niiden takia en parikymppisenä voinut kuvitellakaan ryhtyväni äidiksi...ja toisaalta niiden takia pystyn nyt elämään elämääni lapsettomana. Enkä todellakaan kadu, vaikka odotinkin yli kolmenkymmenen ikävuoden ennenkuin edes yritettiin lasta. En myöskään kadu että yritys jätettiin julkisiin hoitoihin, eikä lähdetty yksityiselle. Kyllä kuusi vuotta tuon ympärillä on ihan tarpeeksi aikaa, elämässä on niin paljon muutakin kuin lapsen tekeminen. Vaikka se päätös vaikea on niin pakkohan sitä on elääkin joskus, eikä vaan olla siinä välitilassa ja laskea päiviä kuukautisten ympärillä (sillä sitähän se elämä yrittäessä on)

Mistä minä sitten haaveilen...urasta, jatko-opinnoista, matkoista, omakotitalosta ja isosta omasta pihasta jota myllätä ja jossa koirat voi vapaana temmeltää, ihan tavallisesta elämästä ja ehkä jossain vaiheessa toisen irliksen hommaan (tai kaksi). En haaveile tai halua bilettää ja shoppailla, ei semmoset oikeestaan enää kuulu elämään (shoppailusta en oo oikein ikinä välittänyt ja biletystä nyt tuli nuorempana harrastettua).

Ja näin lopuksi, kyllä minä nykyään olen itsekäskin. Haluan elää elämääni tällaisena kuin se on, enkä toisten odotusten ja ihmetysten mukaan. Haluan nauttia elämästäni ja tehdä asioita, joista nautin enkä halua joka kerta perustella päätöksiäni tai rahan-/ajankäyttöäni vaikkei minulla ole lapsia. Enköhän mä oo tarpeeks "maksanu" siitä että tämmöseen tilanteeseen pääsen ja pystyn nauttimaan elämästäni.

Miten selvisin?

Miten selvisin lapsettomuuden tuskasta? Miten päädyin tähän hetkeen, tähän olotilaan?

Tätä kirjoitusta olen aloittanut, muokannut, pyyhkinyt pois ja aloittanut alusta...ja muokannut...jne jne. On vaikea sanoa mikä helpotti, mikä oli se ratkaiseva asia millä pääsin pahimman yli. Ehkä se oli opinnot, oli pakko puskea eteenpäin, ei voinut rypeä surussa eikä jäädä paikoilleen junnaamaan. Ehkä se oli läheiset jotka tukivat, kuuntelivat itkut ja ottivat vastaan kiukun. Ehkä se oli vaan aika?

Tänään kuitenkin sen tajusin, jossain vaiheessa olen "antanut anteeksi" itselleni, olen hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen kaikkine "vikoineni". Miten sitten onnistuin tässä, no ainoastaan aika auttaa, en missään välissä ole tietoisesti päättänyt luopua tai unohtaa tai hyväksyä asiaa. Ei sitä voi päättää, eikä sitä voi pakottaa (vaikka itsekin niin luulin, luulin että kun elän oletuksella että huonosti käy niin helpommin asiasta yli pääsen...ei se niin mene) ja vaikka vuosia sitten toistelin että olen ihan sinut asian kanssa, niin pakko myöntää en ollut.

Ei tämän lapsettomuuden kanssa voi olla sinut kunnolla ennenkuin hoidot ja yritys on omalla kohdalla loppuneet. Niin kauan kun on toivoa ja oletusta onnistumisesta, ei voi sanoa että hyväksyy elämänsä lapsettomana, ainakaan täysin. Sillä miten voit hyväksyä asian, jota vastaan edelleen "tappelet".

Ja ei en olisi tätä itselleni tai kellekään muulle halunnut, näin kävi ja pakkohan tämän kanssa oli oppia elämään. Mutta voin kyllä myöntää, että epäilen tämän olevan minulle helpompi kestää kuin monelle muulle...minulle lapsensaaminen ei ollut aina haaveena, itseasiassa en aiemmissa suhteissa edes ajatellut asiaa. Vasta nykyisen miehen kanssa aikoinaan asia tuli puheeksi ja haaveeksi (ja pakkomielteeksi). Jos mulle joku ois kymmenen vuotta sitten sanonut että pistän mielenterveyteni ja kroppani sekaisin saadakseni lapsen, olisin varmaan nauranut päin naamaa..sillä se ei ollut mun haave, minä halusin reissata...nähdä maailmaa ja oppia uutta.

Joten minulle hoitojen loppuminen tarkoitti paluuta vanhoihin haaveisiin, niihin mistä haaveiltiin ennen lasta. Ruvettiin suunnittelemaan matkaa ulkomaille. Keskitin ajatukseni opinnäytetyön loppuun viemiseen, viimeiseen työharjoitteluun ja tehtäviin, Pian valmistuinkin hyvillä arvosanoilla ja oli aika etsiä töitä, löysin ja aloitin työn määräaikaisella sopimuksella ja nyt kesän alusta aloitin jo uudessa työssä. Ruvettiin yhdessä luomaan uudenlaista tulevaisuutta, sellaista elämää mistä puhuttiin suhteen alkuaikoina. Matkailua, harrastuksia, koiria, mökkeilyä (joka on vielä rästissä tältä kesältä), leffoja ja ravintoloita...dinkkuilua kahden työssäkäyvän tuloilla. Ja tällä hetkellä tuntuu että minä elän sitä elämää, mitä mun tuleekin elää...mutkien kautta päädyin tähän.

Ja lopuksi, en tiedä osaanko tai pystynkö mitenkään neuvomaan muita hoidoissa olevia tai niitä, jotka ovat jo hoidoissa pettyneet. Enkä sitä yritäkään, jokaisella on oma tiensä kuljettavana ja keinonsa selvitä esteistä. Enkä todellakaan osaa neuvoa teitä, joille se lapsi on haaveista suurin...sillä minulle se oli haa muiden joukossa, joten en todellakaan tiedä miten olisin toiminut tai missä tilassa olisin jos lapsi olisi ollut ainut päämäärä mitä elämältä haluan.

Hirveän vaikea kirjoittaa tää teksti, en tiiä miks...kyselkää niin yritän vastailla parhaani mukaan :)

Aamuvuoron arki

4.30 - 4.50 herätyskello soi...yritän torkuttaa, mutta pienin koirista hyppää jalkopäästä hereillä ja lähtee tökkimään loppulauman hereille. Joten pakko nousta.
5.00 olen saanut vaatteet päälle ja koirat remmeihinsä. Lähdetään ulos, kesäinen ihana auringonpaiste saa koirat ja minut siristelemään silmiä, mutta pian olemme täydessä vauhdissa kävelemässä kohti lampea jonka aamuisin kierrämme.
5.45 takaisin kotona, koirille kipot eteen...taas vaihteeksi koetellaan koirien itsehillintää, kun nuorimmainen ei meinaa kestää paikoillaan kun joutuu lupaa syömiseen odottamaan. Lopulta tämäkin onnistuu ja karvakorvat pääsevät ruokailemaan.
Tässä vaiheessa kahvinkeitin päälle, teen pienen aamutreenin (10-15min.) ja suihkuun. Suihkun jälkeen kananmunat pannulle paistumaan ja kasvisten pilkkomista. Pian pääsen nauttimaan aamupalasta ja kahvista.
6.15 ripsivärit naamaan, vaatteet päälle ja tukka kuivaksi. Pyöräilykypärä kainaloon ja eväät reppuun...koska muistan taas kerran että vuoro alkaakin 7.00 eikä 7.30 kuten koko alkuvuoden on alkanut. Tässä vaiheessa huhuilen myös alakertaan miehelle, jotta nousee ylös koirien seuraksi yläkertaan, ellei miehelläkin ole aamuvuoro.
6.30 pyöräillen kohti työpaikkaa
6.45 työvaatteiden haku ja vaihto, töihin leimaus ja sitten kiireellä hissille ja kohti töitä.
7.00 - 15.00/15.30/16.00 työhommia, potilashuoneesta ja leikkausaikatauluista rippuen joko hirveätä kiirettä tai rauhallisempaa menoa. Välillä lounas- ja kahvitauot, lopulta leimaan itseni ulos, vaihdan omat vaatteet ja lähden polkemaan kohti kotia. Iltapäivällä yleensä jotain välipalaa syön kahvin yhteydessä.

Kotiin tultua haen koirat alakerrasta, käymme lenkillä. Lenkin pituus 30-90min, riippuen onko mies ollut aamuvuorossa vai iltavuorossa...eli kauanko koirat olivat yksin ja milloin viimeisin lenkki oli. Lenkin jälkeen koirille muonat ja sitten meille ruoka tulille.

Vielä muutama viikko sitten klo 18.00 oli päivällinen ja emmerdale, nyt kesällä HBO:n kautta sinkkuelämää päivällisen kanssa...ja kyllä minä syön sohvalla, en osaa pöydän äärellä istua pojottaa ja syödä.

19.30 iltalenkki, tämä yleensä noin 45minuuttia, ylämäet juoksuspurteilla.

Iltalenkin jälkeen katson seuraavan päivän eväät valmiiksi itselle ja miehelle, tsekkaan myös että jääkaapissa on iltapalaa iltavuorosta tulevalle miehelle ja lataan kahvinkeittimen valmiiksi aamua varten.

20.30-21.00 ylen uutiset ja iltapala, sitten pihan kautta alakertaan makoilemaan ja lukemaan, jos pysyn hereillä (en muuten vieläkään ole saanut aloitettua joka kesäistä siinuhe egyptiläinen-projektiani...jospa tänä kesänä itseäni sillä kirjalla sivistäisin)

Mies ilmaantuu yön aikana, herättää sen verran että saadaan muutama sana vaihtaa ja iltapusut ja jatkan unia. Outoa miten tässäkin on löytynyt rytmitys, vaikkei välillä viikolla toisiamme nähdä kuin nukkumassa...onneksi on vapaat viikonloput.

Viikonloppuisin saadaan nauttia pitkistä hitaista aamuista, yhteisistä lenkeistä ja leffa- ja peli-illoista. Mutta ehkäpä viikonlopuista saa oman postauksen. Tämmöinen on mun aamuvuoron rytmitys. Saa nähdä miten noi aamulenkit maistuu kun maassa on lunta ja pakkasta ;)

Kesäkuun summausta

No oho...en edes huomannut, että viimeisin kirjoitus on alkukuulta. Tää kuukausi on mennyt niin hurahtaen. Mulla alkoi uusi työ kesäkuun alussa, lisäksi kävin nuorten leirillä töissä alkukuusta, joten en ole oikeastaan muuta tehnyt kuin töitä. Uusi työ on vaativampi kuin entinen, perehdytys itsessään kestää 6-8 viikkoa ja sopeutuminen vuorotyöhön on kaiken uuden lisäksi vetänyt aika piippuun.

Väsymyksestä ja "puhkiolosta" huolimatta rakastan uutta työtäni, tykkään sen antamista haasteista ja kaikesta uudesta mitä työ on tuonut elämääni. Haittapuolena vuorotyö, koska miehenikin tekee vuorotyötä viikot hurahtaa välillä niin ettei oikein nähdä kuin yöllä toisen nukkuessa. Koirille nämä minä illassa ja mies aamussa (tai toisinpäin) ovat helppoja, yksinoloa ei tule kuin muutama tunti. Näistä "näkymättömyys"-viikoista johtuen, teimme diilin että vähintään kerran kuussa pidämme kunnollisen treffi-illan, leffaa &raflaa tms ihan kahdestaan. Näiden iltojen lisäksi kerran kuussa näemme kaveriporukalla, grillaillaan ja chillaillaan, nautitaan kesäilloista ja niiden lämmöstä.

Yliopistoon hain, pääsykokeet tuli ja meni, puolesta pisteestä jäi sisäänpääsy kiinni...vaikka kirjoitin yhden kysymysesseen aivan väärästä aiheesta....joten nyt joko avoimen kautta lähden aloittelemaan tai yritän ensi keväänä uudelleen. Selvisi sellainen ettei välttämättä mun koulutuksen kanssa kannata avoimen kautta hakea, kun tulee maksettua turhista kursseita...ja toisaalta toi puolipistettä on helppo skarpata (ehkä vain kirjoittamalla oikeesta aiheesta). Mutta tätä vielä pähkäilen, elokuussa pitänee sit päättää aloitanko avoimessa jotain kursseja käymään. Päätin miten tahansa, ensi keväänä uusi haku edessä.

Tämmöisiä tänne. Ai joo kierukan myötä näyttäisi menkat nyt loppuneen, kerran kuussa on pientä nipistelyä kohdun tienoilla, mutta kaameat krampit ja vuodot näyttäisi olevan historiaa...oikeesti voiko olla näin helppoa?

Nooran innoittama yritän kirjoittaa, joku päivä mulle "normaalista" päivästä, vaikka luultavasti pitänee kirjoittaa erikseen ilta-ja aamuvuoropäivistä. Eroavat sen verran sisällöltään :)

Hauskaa juhannusta kaikille!

Adoptio

Siinä se nyt on...pyörii mielessä ja eksynyt jo keskusteluihin miehen kanssa. Mies joku aika sitten tokaisi jotain dokkaria katsellessa "ei se biologia vanhemmiksi ketään tee, vaan vanhemmat on ne jotka lapsen kasvattaa..." siinä oltiin hetki hiljaa ja tuli se sanottua ääneen...entä jos? Vieläkö jaksaisi siihen lähteä, olisimmeko valmiit siihen myllyyn minkä läpi on mentävä? Olisiko se meidän tiemme vanhemmiksi? Onko edes meille tietä vanhemmiksi?

Onhan adoptio vaihtoehtona ollut puheissamme iät ja ajat...kuitenkin enemmän sellaisena kaukaisena vaihtoehtona, jopa silloin kun hoidot loppuivat niin ei aika ollut kypsä edes ajatella sitä oikeasti. Nyt puolitoista vuotta myöhemmin ajatus pyörii päässä. Ehkä aika on tehnyt tehtävänsä, ehkä olen surrut suruni ja olemme saaneet aikaa itsellemme, aikaa meille.

En tiedä mihin tässä lähdetään, mutta pohditaan nyt ainakin...sillä pitää se kunnolla ajatuksen tasolla käydä läpi, ennenkuin lähdemme tuon kiven kääntämään.

Historiallinen Berliini

Me siis lomailtiin, käytiin Berliinissä pitkä viikonloppu. Jokseenkin epäilevästi reissuun läksin, mulla on vähän ollu vastahankaa ton saksankielen kanssa ja siitä johtuen koko maan kanssa...no niinhän siinä kävi että rakastuin tuohon kaupunkiin. Siihen miten siellä historia näkyy, sen ihmisiin ja maisemiin. Ihanaa arkkitehtuuria ja historian havinaa...jokseenkin jännä nähdä miten niinkin "rumalla" historialla varustettu kaupunki voi olla niin kaunis. Tonne varmaan joskus mennään uudestaan niin että on enemmän aikaa kuin vain viikonloppu.
Ehdottomasti suosittelen käymään ja jos sinne menette niin kannattaa varata aikaa...tai valita valmiiksi mitä haluaa nähdä, sillä me juostiin ku päättömät pitkin poikin ja yritettiin nähdä kaikki.

Meillä oli alunperin tarkoitus ottaa sellainen rivertour ja jokea pitkin lillua nähtävyyksiä katsellen, se kuitenkin jäi...ostettiin liput hop on- hop off-bussiin ja sillä seikkailtiin nähtävyyksien välillä...silloin kun ei jaksettu kävellä. Jalkaan kannattaa varata kunnon kengät, sillä nähtävää riittää ja jos tykkää kävellen liikkua niin askeleita kertyy :)


Ja sitten kuvakoostetta  pitkin kaupunkia.

Eläintarhan ötököitä, uskomaton määrä kaikenmoisia eläimiä...huikee paikka, mutta kovin ristiriitaisin tuntein sieltä lähdettiin pois. Jokseenkin aina tulee vähän ristiriitainen olo eläintarhoissa, hienoa nähdä erilaisia eläimiä, mutta niiden olot vähän mietityttää.

Story Of Berlin-museosta. Museossa päästiin näkemään ydinbunkkeri. Aika pieneen tilaan olisi pitänyt survoa yli 3000ihmistä ja kyllä mietitytti miten oma nuppi kestäisi montaa päivää tommosessa tilassa. Museo itsessään oli tosi kiinnostava, edettiin kronologisesti pitkin Berliinin historiaa huoneesta toiseen...saatiin jopa suomenkielinen kirjanen, mistä lukea mitä kyseisen huoneen historiaan kuului.

KaDeWe-ostoskeskus. Sisältä en kehdannut kuvata, osa liikkeistä oli sen verran kalliita ettei edes ovelle kehdannut mennä...vartijat pokkuroivat noiden luxusliikkeidein ovilla. Kuudennen kerroksen herkkutiskit olivat uskomattomia, sieltä saisi mukavat ja hienot piknik-eväät. Kotiin ostettiin suklaata ja kahvia tuolta.

Berliinin tv-torni, täällä kannattaa ehdottomasti käydä. Näkee Berliinin ylhäältä käsin. Seuraavalla reissulla kyllä varaan liput illalle valmiiksi, sillä haluan nähdä miltä kaupungin valomeri näyttää illalla...tosi huikea kokemus ja oli jonottamisen arvoinen. Tänne voi netin kautta liput ostaa etukäteen ja välttää jonot (vaikkakin ennakkolipun ostaneetkin joutuivat hiukan jonottamaan laukun tarkastukseen)

Braudenburgin portti ja toria.

Hmm...tää oli jostain :D

Maailmankello, Alexanderplatzilta

 Berliininmuuria

Holocaustin muistomerkki

Ristejä Berliininmuurin uhreille

Meidän hotellin aamupalaa

Näkymää tv-tornista

Muutama kuva Berliinin akvaarion ihmeellisyyksistä

Tämmönen pläjäys. Ihana ja ihmeellinen kaupunki. Toivon että päästään pian uudestaan ja on enemmän aikaa seikkailla kaupungissa, sillä paljon jäi näkemättä ja fiilistelemättä.

Kivuista

Siitä saakka kun kuukautiseni alkoivat, olen kärsinyt kivuista...pitkäksi aikaa unohdin kivut, söin pillereitä monta vuotta, sitten ehkäisyrengas käytössä ja lopulta ehkäisykapseli. Kivut olivat historiaa, en muistanut että kuukautisten aikaan oli kipuja, joita ei käsikauppalääkkeillä hillitty. Pillereiden lopetuksen jälkeen kivut palasivat, eivät hiljaa hiipien vaan rytinällä...tähän varmaan vaikutti myös nopeasti aloitetut clomihoidot, jotka ns.räjäyttivät endon käsistä. Suoranaisesti kauhulla muistelen tuota clomiaikaa, kärsin kivuista päivittäin...tuntui kuin alavatsani olisi ollut tulessa, sain reseptillä erilaisia kipulääkkeitä. 

Söin litalginia kramppeihin, yötä vasten otin tramalia ja päivisin söin ties mitä pillereitä kipua hillitäkseni. Noina vuosina myös mieleeni palasi muistoja teiniajoilta, muistan kun olimme reissussa perheeni kanssa kesän yli ulkomailla. Kuukautiset alkoivat, makasin kylpyhuoneen lattialla ja luulin kuolevani...hartiaa pisti ja maha kramppasi. Muistan sen tuskanhien ja kylmän lattian, joka helpotti oloa...järkyttävää oli huomata jälkikäteen että pidin sitä ihan normaalina, pidin normaalina että kuukautisiin kuuluu niin järkyttävä kipu että jo silloin söin satunnaisesti vahvempia kipulääkkeitä.

Entä nyt, kierukka on ollut reilun kuukauden...eilen nipisteli mahaa ja pms kiukuttelua on ollut ilmassa. Tänään nipisteli mahaa hiukan kovemmin ja otin 500mg panadolin...ei nipistele enää. Pientä tuhruvuotoa tuli aamulla, sekin loppui...saa nähdä miten tässä käy, mutta jos kipuja ei tuon enempää tule niin en koskaan tästä kapineesta luovu. Pitkäst aikaa olen vapaa kaikesta inhasta mitä tuo tauti mukanaan tuo.