Pahoinvointi tullut takaisin, kivut poissa...menkat siis tulossa, luultavasti ensi viikon alkupuolella alkaa, viimeistään kuitenkin viikon päästä.
Mutta no hätä, eihän tässä ole kuin reilu kuukaus ja ollaan hoitokierrossa...ehkä siinä plussakierrossa (hah) mutta kuitenkin pian sitä taas piikitellään ja stressataan ja piinataan (miks ihmeessä ihminen tommoseen ajaa itsensä)
Viimeaikojen raivoaminen ja surkuttelu on jotenkin loppunut...tilalle tullut hiljainen hyväksyntä. Puhuttu adoptiosta ja siitä milloin on aika siihen lähteä, tämän vuoden loppuun katsotaan hoidot (meidän onnistumisprosentilla, ne on siihen mennessä kokeiltu) ja sitten meille haarautuu uudenlainen polku...varmasti rankka, mutta uskoisin että lopussa kuitenkin palkinto meitä odottaa. Minä olen hyväksynyt ajatuksen, etten välttämättä ikinä saa biologista lasta...mutta haavettani äitiydestä en vielä ole haudannut...ehkä meidän lapsemme tulee jostain muualta, ehkä meidän lapsemme ei näytä meiltä, mutta meidän lapsemme hän tulee olemaan.
Huomasinpa tossa muuten semmosen jutun, että kun olen pari kertaa kirjoitellut siitä miten tuntuu että tekis mieli heittää tää blogi nurkkaan ja unohtaa koko homma, niin silloin noita anonyymeja ilmaantuu eniten kommentoimaan...yleensä kommentit tulee ns.lähipiiristä, mutta noi kaksi kirjoitusta on jostain syystä kirvoittanut anonyymit kommentoimaan aktiivisemmin. Mistä lie johtuu, mutta mielenkiintoinen ilmiö.
Ja lopuksi, kyllä siivosin lukulistaa...en millään pahalla sitä ketään kohtaan tarkoita, mutta itseäni suojellakseni minun oli se tehtävä. Kyllä varmaan noita poistamiani blogeja käyn kurkkimassa ja seurailemassa edelleen, mutta toistaiseksi (ja tässä tilanteessa) en vaan jaksa niitä omalla sivullani katsoa... enkä oikeastaan usko että moni plussanneistakaan haluaa enää näitä lapsettomien tuskaisia kirjoituksia lukea. Onnea teille kaikille, teidän junanne tuli...minä odotan edelleen ja valitettavasti teidän onnelliset kirjoitukset tuntuvat iskulta palleaan joka kerta. Onnea matkaan teille (toivotan sitä koko sydämestäni)
Tämmösiä ajatuksia tällä erää, tänään kävin haastateltavana tukihenkilöksi...ensi viikolla alkaa odottamani työharjoittelu ja opinnäytetyökin alkaa edistymään. Eiköhän noissa ole tekemistä hetkeksi.
Lukulistan siivoaminen ja itsensä suojeleminen on tässä tilanteessa ihan oikein. Ei sellaista tarvitse kestää, mikä satuttaa. Varsinkin, jos siihen voi vaikuttaa.
VastaaPoistaMä olen joskus surullinen siitä, että meillä ei edes puhuta adoptiosta. Että on tulevat hoidot ja jos niillä ei onnistuta, niin se on sitten siinä.
Tsemppiä työharjoitteluun ja oppariin!