Aika

Huomasin tänään ihmetteleväni miten joku on kestänyt neljä vuotta lapsettomuutta...sitten mieheni tokaisee minulle "kerro vaan kulta kun tiedät, meillä tulee viisi vuotta täyteen syksyllä" lauseen jälkeen blogin selausta alkuun....vanhojen päiväkirjojen lukemista...ja kappas näköjään mieheni on paremmin kartalla kauanko ollaan yritetty, itse olen tainnut jotenkin sulkea ajatuksen että kun aloitimme yrityksen olin 30...syksyllä täytän 35. Meidän piti olla perhe tähän mennessä.

Nyt mietin että olisimmeko perhe, jos olisimme aiemmin ryhtyneet IVF-hoitoihin...jos olisinkin päättänyt että tehdään laparoskopia ensin ja sitten kokeillaan hoitoja...meillä voisi olla viisi vuotias lapsi, jos olisimme onnistuneet heti...meillä voisi olla jo toivomani kaksi lasta...meillä jännäiltäisiin esikon koulun alkamista ja kiroiltaisiin nuoremman uhmaikää.

Mutta ei...meillä jännitetään alkavaa hoitoa...etsitään netistä IVF-meditaatio/hypnoosi musiikkia ja keinoja miten alkion saisi pysymään matkassa...että edes saisimme sen esikoisen.
Ei, enää en haaveile kahdesta lapsesta, minä toivon sydämeni pohjasta että saisimme edes sen yhden tehtyä (tai lääkärit ja biologit saa sen tehtyä...ja mun tyhmä kohtu sais sen pysymään matkassa 9kuukautta).

Samaan aikaan pelkään ettei siirtoon päästä, pelkään ettei hoitoon saakka päästä, pelkään ettei tällä kertaa yksikään hedelmöity...pelkään niiiiiin paljon että taas menee jotain pieleen....toisilla piinapäivät alkaa alkionsiirrosta, mun piina alkoi nyt jo, koska ei ole varmuutta edes että pääsemme siirtoon saakka. Ei hirveen hyvin ole noi aiemmat yritykset menneet...enää ei uskalla toivoa ja luottaa niin paljoa kuin ensimmäisessä hoidossa (josta useimmat tuntuu onnistuvan) en uskalla edes toivoa että tämä homma etenee ensimmäistä ultraa pidemmälle...siihen se viimeksi kaatui.