Miltä susta tuntuu? Jokseenkin tylsä kysymys, mutta sai miettimään...miltä musta tuntuu? Ei miltään, ei oikeasti yhtään miltään...viimenen kuukaus on jotenkin saanut mut niin turraks tähän hommaan.
Miltä musta pitäis tuntua? Vihaiselta...surulliselta...? Mutta ei, mä en enää ees jaksa ajatella tätä tilannetta...ja miks pitäis?
Mun kroppa ei toimi niinkuin pitäis...se ei toimi ilman hormooneita niinkuin pitäis, eikä edes hormooneilla niinkuin pitäis?
Miten tässä jaksaa enää odottaa jotain tapahtuvan niinkuin pitäis, jotenkin voin vaan odottaa mikä menee seuraavaks vituilleen...sillä oikeesti mikä ei vois mennä vituilleen?
Lääkkeet toimin nurinkurisesti, kierto on sekaisin ku kellokosken asukit, aikataulut kusee eikä meidän sukusolut suostu yhteistyöhön....mulla ei ole koko hommaan enää minkäänlaista kontrollia, enkä pysty mihinkään vaikuttamaan...enkä jaksa edes yrittää... ehkä mä tunnen vaan väsymystä? Luovuttamista? Uskon loppumista? Mutta ei enää vihaa eikä surua...ei edes katkeruutta.
Pitäs varmaan tota blogilistaakin siivota...ei jotenkin nyt natsaa törmätä noihin raskausaikakirjoituksiin...varsinkin kun en enää millään tapaa usko, että joskus niihin pystyn samaistumaan tai samaa kirjoittelemaan, miten se onnistuiskaan kun mikään ei toimi? Mikä tässä enää voisi toimia?
ps. on sitten hävinnyt se toiveikas minä...uskova minä...katkera ja kiukkuinen minä...taidan olla hävinnyt kokonaan? Ainakin se osa minusta on hävinnyt, joka lasta toivoo ja uskoo siihen...se hiipuu ja kuolee koko ajan hiljalleen pois...
hmmm. Luulen tietäväni mitä tarkoitat. Tosin tilanne on sikäli toinen, että kaikki sujuu muuten niin kuin pitää, mutta mitään ei silti tapahdu. La-su pyörähtää käyntiin yk 33. Ei jaksa stempata itseä, eikä huvita tarkkailla oireita tai laskea päiviä. Eikä enää kiukutakaan eikä varsinkaan innosta. Oisko tähän asiaan mennyt niin paljon energiaa, että enään ei ole jäljellä jotain mistä ammentaa. Ehkä alitajunta on pistänyt poikki yhteydet siihen lohkoon missä tunnetaan jotain.
VastaaPoistaValitettavasti tämä lapsettomuuteen kohdistuva paskanv*tunsamafiilis on päässyt valloilleen muussakin elossa.
Joskus oli niitä kullanhohtoisia säikeitä miljoonia kiinni uskossa ja toivossa. Nyt roikun tyhjyyden ja pimeyden päällä yhden seitinohuen säteen varassa. Pianhan se sekin napsahtaa poikki ja sitten mennään lujaa kohti tuntematonta.
VastaaPoista